Lemmenjoen viemää

17.09.2018 10:00 | Eeva Mäkinen

Ruskaa rakastavien retkeilijöiden ykkössuosikki on vuodesta toiseen Lemmenjoen kansallispuisto. | Teksti & kuvat Eeva Mäkinen

Tulen liekit valaisevat joen rannalle rakennettua leiriä. Nuotion ympärys on täynnä narujen varassa riippuvia vaatteita sekä retkeilytarvikkeita makuupussista alusvaatteisiin ja villasukkiin.

”Upposi­vat­kohan myös meidän perunat sinne jokeen?”

Rannalla lepää kaksi kanoottia ja nuotion äärellä lämmittelee neljä syysretkeilijää. Ympäristössä tuoksuu paistettu siika ja leirissä vallitsee iloinen, mutta seesteinen tunnelma.

Yhtäkkiä naisen ääni kysyy muilta: ”Upposivatkohan myös meidän perunat sinne jokeen?”

Muu retkikunta naurahtaa yhteen ääneen, ja miehen ääni vastaa: ”Taisivat upota, kuten myös ne poron sisäfileet.”

On syyskuinen perjantai-iltapäivä ja kaksi punaista kanoottia lähtee sulavasti lipumaan rannasta halki Lemmen­joen kirkasta vesistöä. Heti muutaman sadan metrin jälkeen vauhti alkaa kiihtyä, kun mutkan takana häämöttää ensimmäisen nivan kuohut.

Kanootit nostetaan rannalle ennen kuohujen laskemista ja käydään lukemassa reitti valmiiksi. Ettei mitään vain sattuisi.

Reitti sovitaan yhdessä. Ensin kaarretaan oikealle ja sitten tehdään tiukka käännös vasempaan. Lopuksi annetaan virran viedä ja nautitaan vauhdeista.

Vesi on matalalla ja kivet kolisevat kanootin pohjaan. Ensimmäinen kanootti pääsee muutamaa kiville ajautumista lukuun ottamatta mutkattomasti syvemmille vesille.

On toisen kanootin vuoro laskea alas.

Pian ensimmäisen mutkan jälkeen käännöksessä tulee pulma. Kanootin keula hörppää vettä ja se lähtee ajautumaan kohti rannan tiheää koivikkoa. Vauhti kiihtyy ja kanootti törmää jokeen taittuneeseen koivun runkoon, joka ottaa kanootin avosylin vastaan.

Kanootti pysähtyy rungon päälle melojat kyydissään. Mitenköhän tästä päästään nyt pois, miettii kaksikko.

Useista yrityksistä huolimatta kanootti ei hievahdakaan rungon päältä. Lopulta toinen melojista joutuu nousemaan kanootista hyiseen veteen vetämään kanoottia takaisin tulosuuntaan päin, pois koivun päältä.

Virta on edelleen voimakas ja se työntää kanoottia samalla menosuuntaan.

Edeltä menneen kanootin retkeilijät havahtuvat tapahtuneeseen, kun jäljessä melovia ystäviä ei ala kuulua. He kääntävät kanoottinsa ja melovat takaisin virtaavan kohdan loppupäähän.

Pulassa oleva kaksikko näkyy koivikossa, toinen kanootin kyydissä ja toinen veden varassa polviaan myöten.

Suunnitelma kanootin irrottamisesta näyttää hetken jo onnistuneen, kunnes se keikahtaa kyljelleen ja irtoaa melojien otteesta ajautuen hallitsemattomasti voimakkaaseen virtaan.

Nyt täytyy toimia pikaisesti!

Edellä odotteleva melontapari meloo nopeasti kaatuneen kanootin vierelle ja nappaa siihen kiinnitetystä köydestä kiinni.

”Voihan Lemmenjoki!” Melojat puuskahtelevat rämpiessään rannan tiheässä metsässä seuraten joessa lipuvaa kanoottia.

Pian kaikki on varmasti taas hyvin, he ajattelevat.

Haastava tilanne saa kuitenkin jatkoa, kun kanootin kyydissä olleista tavaroista osa alkaa irrota yksitellen veteen. Ensimmäisenä aukeaa kylmälaukku, josta jokeen tipahtaa voipaketin lisäksi perunat ja poron sisäfilee.

Kuivapussit ovat onneksi kiinnitettyinä kanoottiin, mutta myös ne roikkuvat veden varassa kuitenkaan irtoamatta.

Yksittäisiä tavaroita kelluu veden pinnalla. Näkyy istuinalustaa, juomapulloa ja voipakettia.

Melojat noukkivat veden pinnalla kelluvat tavarat takaisin kyytiin iloiten – ”Yes! Emme menettäneetkään kaikkea!”

Sopiva rantautumispaikka häämöttää jo lähellä. Kanootit ohjataan rantaan ja aletaan ripeästi vaihtamaan kastuneille melojille kuivat vaatteet päälle.

Syyskuinen iltapäivä on onneksi kelien suhteen armollinen. Ei tuule, eikä sada.

Kanooteista kuivatellaan se ­mikä pystytään, ja valmistaudutaan jatkamaan matkaa hieman kevyemmällä lastilla. Leiripaikalle on vielä yli kymmenen kilometriä ja valoisaa aikaa vain muutamia tunteja jäljellä.

Hektisen ja hieman pelottavankin tilanteen jälkeen kaikkien kasvoille palaa hymy. Kenellekään ei käynyt pahemmin ja suuremmilta materiaalivahingoilta vältyttiin.

Tavarat sidotaan tiukasti kiinni kanootteihin ja matka voi jatkua.

Seuraavat kilometrit taittuvat nopeasti syksyn ruskamaisemia ihaillen. Reitti mutkittelee kiemurtelevana jokena, muuttuen välillä järveksi ja taas takaisin rauhallisesti virtaavaksi joeksi.

Hieman leveämmän Äihijärven selältä on komea näkymä yli viiteensataan metriin kohoavan Joenkielisen tunturin huipulle. Tuonne mekin voisimme ensi vuonna kiivetä, miettii melontaseurue.

Kuukkelit käyvät välillä ihmettelemässä kanoottien liplatusta, ja muutama hämmentynyt porokin näkyy rannoilla.

Ruskan eri sävyt loistavat uskomattoman kirkkaina Lemmenjoen mustaa vettä vasten. Värisävyt vaihtelevat tulipunaisesta varvikosta keltaisiin koivun lehtiin. ”Silmä kyllä lepää täällä”, huokaisee yksi melojista.

Leiripaikka näkyy jo!

Viimeiset vedot leiriin ovat ripeitä ja kanootit tyhjennetään hetkessä. Toiset lähtevät oitis valmistelemaan tulen tekemistä, kun taas toinen melontapari alkaa pystyttämään leiriä.

Kylmälaukun ja ruokapussin inventaarioissa huomataan, ettei kovin paljon eväitä uponnutkaan järveen, ja iltaruuaksi tarkoitetut siikafileet ovat edelleen matkassa. Mikä helpotus.

Pimeän tuloa ei voi estää.

Onneksi nuotio syttyy helposti ja valaisee koko leiripaikan niin, että kaikki vaatteet ja makuupussit ehditään ripustamaan kuivatusnaruille lämpenemään.

Ruuanlaiton ohessa käydään toinen toistaan syvällisempiä keskusteluita liittyen luontoon ja ajan viettämiseen siellä. Keskusteluiden ohessa ehditään sopia jo seuraavan vuoden retki, minnepä muuallekaan kuin Lemmenjoen läheisyyteen.

Viimein on luovutettava tuleen tuijotus ja laitettava silmät kiinni.

Tämä päivä jää takuulla kaikkien muistiin ikuisiksi ajoiksi.

Aamulla herätyksen hoitavat ympäristössä elävät linnut. Ne ovat virtaa täynnä, kuten myös sikeät yöunet nukkunut melontaseurue.

Aamiaisen jälkeen on tullut kuitenkin aika kasata teltat, hyvästellä leiripaikka ja jatkaa melontaa kohti kotia.

Toivottavasti tänään ei kaaduta, kuiskaa yksi melojista.