Leiritulilla

01.03.2023 | Raija Hentman

Se, miten voimme toimia luonnossa eri tilanteissa ja mikä kuuluu jokamiehenoikeuksiin ja velvollisuuksiin perustuu kymmeniin lakeihin, asetuksiin ja muihin sääntöihin. Toimitaanko seuraavassa tarinassa sallitun rajoissa vai meneekö jotain pieleen?

Pysähdyn tasaamaan hengitystä ja nojaan sauvoihin. Joko sukset ovat muutama kymmenen senttiä liian lyhyet tai ahkio liian painava. Tai sitten höttölunta on vain liikaa.

Matka ei ole oikein edennyt suunnitelmien mukaan, vaikka ladunavaajaakin on vaihdettu. Kaikkea on joko liikaa tai liian vähän. Metsähallituksen huoltamalle laavulle olisi matkaa enää alle puoli kilometriä, mutta päivä on jo hämärtymässä ja nälkäkin on. Päätämme jäädä niille sijoille.

Ensin tamppaamme teltalle paikan ja sitten ryhdymme keräämään polttopuuta. Pari lumikuorman taittamaa hongan oksaa pilkottaa lumesta ja tuolla näkyy törröttävän ison juurakon haaroja. Mutta eivät nuo puut riitä, joten kaadamme koivun. Sitten telttaa pystyttämään ja nuotiokuoppaa kaivamaan otsalamppujen valossa.

Miten paljon helpommalla olisimmekaan päässeet, jos olisimme lähteneet alun perin suunnittelemaamme kohteeseen, jossa moottorikelkkareitti olisi vienyt tupien ja laavujen läheltä. Siellä olisi aina välillä joutunut hiihtämään bensan katkussa, mutta eipähän ainakaan upottaisi.

Nuotiolla istuessa ja sapuskaa lusikoidessa muistelemme luisteluretkiä, joilla sai kiitää vaivatta järvenselkiä: ei puolisääreen ulottuvaa lunta ja betoniporsasta kiskottavana.

Mutta olihan sielläkin ongelmansa. Osa porukasta ei suvainnut huolletun matkaluisteluradan käyttöä, koskapa siitä perittiin maksu, joten jouduttiin osittain huonommalle reitille. Sillä reissulla tuli kiistaa myös siitä, tehdäänkö reppuihin pakatuista klapeista makkaranuotio jäälle vai asumattoman saaren rantaan, jossa olisi ollut istumakiviä.

Aamulla pitää päästä äkkiä liikkeelle, sillä ilman nuotiota pakkanen tuppaa liian liki ja on kaikesta teltan ja varusteiden kanssa jumppaamisesta huolimatta vilu. Leiristämme jää jäljelle vain tampattu teltan sija eteiskuoppineen ja nuotiokuoppa, jonka pohjalle jää muutama hiiltynyt puun kappale. Vessapaperitkin on piilotettu visusti lumeen.

Sille reilun 400 metrin päässä olevalle laavulle päästään yllättävän äkkiä, sillä ennen laavua olevalla suolla lumi kantaa paremmin. Laavulla vasta huomaan karttaankin merkityn avoimena virtaavan lähteen laavun vieressä.

 

Oikein vai väärin?

Talvella, ja eritoten alkutalvesta, vaeltaminen on vaativa laji. Höttölumessa etenee parhaiten notkeakärkisillä pitkillä metsäsuksilla. Huonosti kantavilla suksilla tulee äitiä, tai ainakin kantavaa latua ikävä.

Ehkäpä tässä tapauksessa olisi ollut viisaampaa ensin kiskaista taukotakki päälle ja viettää kunnon tankkaus- ja lepotuokio ahkioiden päällä istuen, tutkia rauhassa karttaa ja punnita vaihtoehtoja.

Aukealla suolla lumi kantaa keskitalvellakin yleensä paremmin, sillä tuuli pakkaa lunta kovemmaksi. Kompassisuunnalla kulkien otsalamppujen valossa laavun olisi varmaankin tavoittanut kohtuullisessa ajassa.

Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa Metsähallituksen mailla pitäisi aina käyttää huollettua tulipaikkaa, jos sellainen on puolen kilometrin etäisyydellä. Tässä tapauksessa laavulla olisi ollut polttopuuta liiterissä ja myös sula vesipaikka.

Maapuutahan ei hangen alta löydä, ja ne pienet juurakotkin jäävät näkemättä. Lumelle pudonneet oksat ovat sallittua tulipuuta, mutta isot juurakot, joista polttoaineen ottamiseen tarvitaan jo kirvestä ja sahaa eivät enää ole, kuten eivät pystypuutkaan. Hätätilanteet ovat asia erikseen, mutta ei tässä ollut sellaisesta kyse.

Teltan eteiskuopasta ja nuotiokuopasta lapioidut lumet olisi syytä nakella takaisin kuoppaan, sillä niistä voi aiheutua vaaraa huonossa näkyvyydessä muille liikkujille. Ei ehkä niinkään hiihtäjille, mutta esimerkiksi moottorikelkalla kuoppaan tai lumikasaan törmääminen voi olla todellinen vaaratekijä. Varsinkin avotunturissa jo pilvinen sää heikentää näkyvyyttä, puhumattakaan sumusta ja pyrystä.

Ja sitten se tarpeillaan käynti. Vessapapereita ei todellakaan piiloteta lumeen, vaan ne poltetaan tai pistetään muovipussiin ja hävitetään seuraavalla tuvalla tai nuotiopaikalla. On erittäin epämiellyttävää löytää luonnosta vettyneitä ja likaisia vessapapereita levällään.

Moottorikelkkareitti on moottorikelkkaliikenteeseen tarkoitettu ja tieliikennelaissa määritelty tie, jonka käyttö on maksutonta. Moottorikelkkareitit on myös merkitty (yleensä ristiviitoin) ja ne löytyvät esimerkiksi retkikartta.fi-palvelusta. Tällaisella reitillä hiihtämiseen ei ole estettä, mutta on parasta pysytellä syrjemmässä, jottei hiihtäjän kohtaaminen tule kelkkailijalle yllätyksenä kumpareen takaa tai huonossa näkyvyydessä.

Maastoon voi syntyä myös vakituisesti käytettyjä uria, joita käyttävät vaikkapa poromiehet, kalastajat tai mökeilleen kulkevat. Niitäkin on voitu merkitä risuilla tai aurauskepein. Kaikki maastossa moottorikelkalla liikkuminen virallisten reittien ulkopuolella on luvanvaraista ja maksullista, paitsi jos kyse on oman kotikunnan alueesta, jolloin lupa on maksuton. Paikkakuntalaisten vapaa maastoliikennelupa on vain kolmessa pohjoisimmassa kunnassa. Hiihdellä paikallistenkin urilla kyllä voi.

Jääpeitteisellä järvellä saa liikkua jokamiehenoikeuksin paitsi lihasvoimin, myös moottorikelkalla. Järven jäälle saa myös sytyttää nuotion, vaikkei saakaan rannalle.

Jäälle yrittäjän auraaman ja ylläpitämän matkaluisteluradan maksullisuus on voinut aiheuttaa napinaa. Kuten sanottu, jäällä liikkuminen kuuluu myös jokamiehenoikeuden piiriin. Jos kuitenkin yrittäjä tai muu taho pitää luistelurataa käyttökunnossa, siitä aiheutuu kuluja. Hyvissä olosuhteissa reittinsä voi valita miten haluaa, mutta jos mielii luistelemaan hangen peittäessä järven jäätä, lienee syytä hyväksyä radan ylläpitäjän ehdot.