Lapin meri

02.03.2022 | Tapani Leppänen

On vain yksi Inari, Suomen suurin erämaajärvi, jonka jäällä avautuu erilainen Lappi. Iso järvi on arvaamaton, mutta palkitseva hiihtovaelluskohde.

Järvi on jäässä. Tietenkin se on, mutta nyt ei puhutakaan puolimetrisestä teräsjäästä, vaan sen pinnalle nousseesta vedestä. Vielä viikolla sukset olisivat uineet sohjossa, mutta vaellusta edeltäneet pakkasyöt pelastivat tilanteen.

On järvellä nimikin, Inari, mutta täkäläisille se on yksinkertaisesti järvi tai peräti meri. Saamen meri.

Sellainen järvi on. Monella tapaa arvaamaton. Jään painuessa sen päälle nousee vettä. Siinä ole mitään tavatonta, mutta päällimmäisenä on kai yleensä hanki. Se kantaa hiihtäjän, jos on kantaakseen.

Nyt ei ollut hankikantoa, muttei oikein hankeakaan. Viime talvi oli tavallista vähälumisempi, ja kevät useita viikkoja etuajassa. 

Paikallisten mukaan järvi oli huhtikuun alussa sellainen kuin se tyypillisesti kuun lopulla on. Ja vain muutamaa päivää aiemmin se oli siis ollut veden vallassa. 

Parin pakkasyön jälkeen kohva kantoi hiihtäjän siitäkin huolimatta, että vaelluksen ensimmäiset vuorokaudet mentiin taas suojan puolella. Viikon loppua kohden yöpakkasia saatiin onneksi lisää. Ilman niitä hiihto olisi ollut mahdollista korkeintaan kelkkaurilla.

Edeltävällä viikolla senkin kanssa oli ollut vähän niin ja näin. Ylhäällä tuntureillakin vaeltajat kuuluivat taistelevan pohjiaan myöten upottavassa lumessa.

Mitäkö sitten odotin?

Rehellisesti sanottuna en oikein tiedä. Iso järvi oli arvoitus, tuntematon elementti kokeneellekin tunturivaeltajalle. Henkisesti olin kyllä varautunut haastaviinkin sääoloihin ja fiilistellyt isojen selkien ylitystä meditatiivisena kokemuksena.

Sitä se kieltämättä olikin. Koko viikko samalla korkeuskäyrällä!

Mieleen ei vain tullut, että pahimmassa tapauksessa hommassa olisivat voineet kastua sukat.

 

Vaelluksen lähtöpaikaksi valitsimme Ivalon pohjoispuolella olevan Ukonjärven ja määränpääksi Inarin. Halusimme kierrellä järven eteläosan sokkeloissa ja mahdollisuuden hakeutua saarten suojaan. Toisaalta halusimme kokea isojen selkien avaruuden. Tavoitteena oli kiertää Varttasaari pohjoisessa.

Ennen lähtöä teimme varaukset pariin vuokratupaan, mutta ainakin talvisaikaan tilaa näytti olevan autiotuvillakin.

Kun sitten vedimme ahkiot jäälle Ukonjärven rannasta, tunnelma oli poikkeuksellisen korkealla. Vaelluksen alusviikko oli ollut yksi stressaavimmista, eikä pelkästään epävarmojen sääolosuhteiden vuoksi. Pandemiatilanteen takia Suomea oltiin taas kerran panemassa kiinni. Kaikki oli ollut epävarmaa.

Osaltaan tunnelmaa nosti erämaajärven maisema. Vuonon rannoilta kohoavat metsäiset vaarat tekivät välittömän vaikutuksen.

Karttaan merkityistä sulapaikoista heti ensimmäinen oli auki. Sen kiertäminen onnistui kapeaa maakannasta pitkin. Näitä petollisia tai peräti avoimia salmipaikkoja on Inarilla useita.

Ensimmäisen vaelluspäivän päätteeksi hiihtelimme Jääsaaren autiotuvalle. Jos muutamat etäämpänä liikkuneet kelkkailijat jätetään laskuista, tapasimme täällä viimeiset kulkijat ennen Inaria: paikallisen kalamiehen ja yli 70-kiloista ahkiota Sevettijärveltä kiskoneen pariskunnan, jolle yö oli reissun viimeinen.

Sen kunniaksi isäntä laittoi pystyyn eräänlaisen tyhjennysmyynnin. Jättiläisahkiosta olisi löytynyt suklaalevyjä, retkikaasua ja muita tykötarpeita isommankin retkikunnan tarpeisiin.

Jos jäällä ei ollut kummoista hankea, saarten etelänpuoleiset rannat olivat monin paikoin paljaita. Pystytimme teltat kuivalle maalle ja heräsimme sateen ropinaan.

Hiihtovaelluksella vesisade tietää yleensä ongelmia, sillä siihen on vaikea varustautua. Jos kesä kuivaa sen, minkä kastelee, talven varaan ei voi laskea. Vaikka liikkeessä onnistuisi pysyttelemään kuivana ja lämpimänä, märät kamppeet ja telttaleiri muodostavat ennen pitkää haastavan yhdistelmän.

Silloin on hakeuduttava tuvalle.

Vettä tihkusi koko päivän. Sen vaikutus tunnelmaan on oma lukunsa, muttei itsessään hidasta matkantekoa. Pikemminkin se vauhdittaa sitä. Tauot jäävät lyhyiksi tai pitämättä ja maisemien katselu vähemmälle.

Sitä rataa matka taittui. Määränpäänä houkutteli Varttasaaren pohjoispuolella oleva Selkälahden vuokratupa saunoineen.

Hiihtäessä sade oli jossain hupun ulkopuolella ja tuuli kaikeksi onneksi selän takana. Nautin salaa siitä, että pysyin kuivana. Konemaisesti toistuva liike ja hitaasti vaihtuva maisema tyhjensivät pään. Liikkeessä oli hyvä olla, vaikka ryhmästä alkoi kuulumaan eriäviäkin mielipiteitä.

Kärppäsaaren tuvalla pidimme vihdoin tauon, joka lyhyen neuvonpidon jälkeen venähti seuraavaan päivään. Koska tilaa oli, päätimme asettua taloksi ja jättää sen saunan ja maksetun vuokratuvan toiseen kertaan. Autiotuvan pihapiirissä oleva tulistelutupa muuttui varusteiden kuivaushuoneeksi.

 

Toisenakaan yönä lämpötila ei juuri nollan alapuolella käynyt. Märimpiä paikkoja tuuli oli kuitenkin kuivattanut.

Nyt olosuhde oli enemmänkin arktinen. Nollakelistä kertoi oikeastaan vain aamulla satanut uusi lumi, joka oli suksen pohjaan tarttuvaa laatua. Avoimella selällä sekin oli enemmän tuulen pöllyttämää pakkaslunta.

Ylitimme Kasariselän navakassa 7–9 metrin sivutuulessa. Jos sateessa hiihtäminen, niin tämäkin vaatii omanlaistaan mielentilaa. Inarijärven suurimmalla selällä paljastuu välillä rannaton horisontti. Suomen sisävesillä sellainen on harvinaista.

Otimme suunnan kohti Petäjäsaarta, joka osoittautui nimensä veroiseksi.

Inarijärven sykähdyttävimmät maisemat avautuvat usein saarten sisältä tuntureiden reunustamalle järvelle komeiden aihkimäntyjen kehystäminä kuvina.

Hoikka Petäjäsaaressa sijaitseva autiotupa tarjosi seuraavan yösijan. Puuvaja pursusi rutikuivaa säkkihalkoa ja päiväkirjamerkintöjen perusteella talven retkeilijät ovat täälläkin laskettavissa kahden käden sormilla. Rivien välistä saattoi tosin päätellä, etteivät kelkkaporukat jätä jälkiään päiväkirjoihin.

Saarten etelärinteillä kevät oli pitkällä. Pälviä oli paljon ja paikoitellen jo kokonaan lumettomia rantoja.

 

Aamun voitelupuuhissa murtui suksi. Koska matka oli tuskin puolivälissä, se laittoi tietysti miettimään, mutta siteen paikkaa siirtämällä kapula saatiin kestämään loppuun asti.

Päivän etappi ei ollut pitkä. Inarijärven suurimman saaren nimeä kantava Mahlatin vuokratupa ei ole tarkkaan ottaen Mahlatissa, vaan sen edustalla olevalla pienemmällä saarella.

Entinen rajavartioston tupa oli toinen niistä, joista olimme etukäteen maksaneet. Nämä vuokratuvat, Mahlatti ja Selkälahti, ovat keskivertovaraustupaa paremmin varusteltuja. Ensisijaisesti ne ovat alueen matkailuyrittäjien käytössä, mutta kaikesta päätellen melko vähäisessä ainakin näin korona-aikana.

Pääsimme saunaan. Sitä odotellessa nautiskelimme vapaasta iltapäivästä hiihtelemällä Mahlatin aurinkoisia rantoja ilman isompia kantamuksia.

Ensimmäistä kunnollista pakkasyötä seurasi aurinkoinen päivä. Kulku kävi paitasillaan, mutta suksen alla oli ehtaa pakkaslunta. Siis keväthiihtoa parhaimmillaan.

Saarten etelärinteillä kevät oli pitkällä. Pälviä oli paljon ja paikoitellen jo kokonaan lumettomia rantoja.

Laajoilla alueilla järven jääkin oli osin paljaana. Välillä toivoi jalkaansa luistimia, kun sukset etsivät tietään lumilaikulta toiselle.

 

Inarin edustalla sijaitseva Ukonkivi on saamelaisten tunnetuimpia seitapaikkoja. Vielä muutama vuosi sitten erikoisen muotoinen saari tunnettiin laajalti myös matkailukohteena, mutta alkuperäiskansojen kulttuuriperinnöstä virinneen keskustelun seurauksena se haluttiin rauhoittaa saamelaisten pyhänä paikkana.

Metsähallitus päätyi purkamaan Ukonkiven huipulle johtavat portaat. Ensimmäisten lankkujen irrottamisesta tehtiin jonkinlainen mediatapahtuma, mutta sen jälkeen ei ollut ilmeisesti tapahtunut mitään, sillä portaat olivat paikoillaan.

Osuimme saarelle samaan aikaan paikallisten poromiesten kanssa. Miehet olivat tulleet viimeistelemään purkutöitä Metsähallituksen lukuun.

Kaikki tämä oli tiedossamme, eikä meillä ei ollut varsinaista aikomusta nousta huipulle. Mitään tarvetta ei ole myöskään olla kertomatta, että nousimme lopulta sinne. Poromiesten kanssa käymämme juttutuokio tavallaan johti siihen, enkä osaa olla asiasta kovin pahoillani, kun hekään eivät olleet.

Asia jäi silti askarruttamaan mieltä. Olemmehan nousseet kymmenille pyhille tuntureille ennen tätäkin. Se, että nousin Ukonkivelle, ei missään nimessä ole kannanotto sen rauhoittamista vastaan. Toisaalta haluan ajatella, että omalla tavallaan metsä on minunkin kirkkoni. Tunturit ovat pyhiä myös meille etelän retkeilijöille, eri tavalla, mutta samalla hartaudella.

Näitä mietiskellessäni hiihtelimme ilta-auringon kultaamaa Ukonselkää kohti viimeistä leiripaikkaamme Pielpavuonon perukoille. Takana Ukonsaari muuttui vähitellen pieneksi pisteeksi. Moottorisaha lauloi ja porraslankut kolahtelivat rekien pohjalle.

Olimme viimeiset.