LANGTANG

10.09.2019 10:35 | Marinella Himari

Kahdeksan päivän mittainen Langtangin-vaellus ei alkanut vahvasti, mutta kouli minusta rohkeamman kuin yksikään aiemmista reissuistani.

“Ei voi olla totta!” parahdin ääneen.

Jos joku on lähtenyt Nepaliin etsimään itseään, minä eksyin entistä pahemmin

Toinen vaellussauvoistani katkesi heti ensimmäisten nousumetrien aikana. Pyyhkäisin otsaltani helteen nostamia hikihelmiä, joita ei siinä vaiheessa olisi erottanut tuskanhiestä. Olin hankkinut sauvat ehkäisemään vanhaa vammaani, juoksijanpolvea. Sauvoista on apua, sillä tasapaino pitää paremmin, eivätkä polvet joudu niin kovalle koetukselle, mutta mitä virkaa on yhdellä tikulla?

Olin varma, että polveni sanoisi sopimuksensa irti ennen puolta matkaa. Kurkussa tuntui raskas möykky.

Fyysinen, saati henkinen kuntoni ei ollut valmis tähän vaellukseen. Alkukevät oli ollut suoraan sanottuna hirveä, eikä mikään ollut mennyt suunnitelmien mukaan: en ollut valmistautunut kunnolla, ja ajatukseni harhailivat juurakkoisista poluista oman elämän epäonnistumisiin, minkä vuoksi tasapainoni horjui. Jokaista askelta olisi pitänyt jaksaa miettiä, mutta miten?

Voimavarat olivat aivan nollassa; jos joku on lähtenyt Nepaliin etsimään itseään, minä eksyin entistä pahemmin – en toki poluilla, sillä olin varannut itselleni vaellusoppaan, jonka kanssa kulkisin koko matkan. Onneksi.

Olin valmis luovuttamaan ennen kuin vaellus oli ehtinyt edes kunnolla alkaa, mutta onneksi sauvassa riitti pituutta sen verran, että pystyin käyttämään sitä loppumatkan. Harmitti silti, tietenkin, ja pelko polvivamman uusimisesta painoi mieltä. Ei auttanut kuin hengähtää hetki ja jatkaa matkaa loputtomalta tuntuvaan ylämäkeen, jonka suomat maisemat onneksi häivyttivät harmit, kiitos ympärillä aukeavien maisemien. Himalaja. Viimein!

Olin jo vuosia sitten nimennyt Nepalin yhdeksi suosikkikohteistani siellä koskaan käymättä, eivätkä mielikuvat onneksi pettäneet. Vaikka edessä oleva Langtangin vaellus tulisi olemaan elämäni raskain ja samalla opettavaisin, muistelen kaikkea kokemaani ilolla ja kiitollisuudella.

Syabrubesi—Khangjim. Kun Syabrubesin (1 637 m) laidalla sijaitseva pitkä riippusilta on ohitettu, tietää vaelluksen alkaneen. Langtangin rengasreitillä vaihtoehtoja on kaksi: ensimmäisen päivän jyrkkä nousu tai hieman lempeämpi ylämäki Khangjimin kylään. Me valitsimme jälkimmäisen, ja lähdimme helteen saattelemina kohti vuoria.

Juomatauot olivat tarpeen paahtavan auringon alla. Pysähdyimme puolessa välissä matkaa teetuvan terassille, jonka pihalla kanat ja kukko käyskentelivät talon isännän nostaessa pienen ukulelen näköisen kielisoittimen syliinsä. Hän sulki silmänsä ja alkoi laulaa kaihoisia säkeitä, jotka olisin toivonut ymmärtäväni.

Ehkä ne kertoivat vuorista, luonnosta, tai ehkä hän vain lauloi rakkaudesta. Halusin uskoa jälkimmäiseen ja kaikkiin yhteensä.

Heikosta alkusuorituksesta johtuen saavuimme paikallisen Tamang-heimon kylään vasta vajaan viiden tunnin jälkeen, vaikka matkaan voi normaalisti allokoida kolme tuntia.

Perillä meidät otettiin sydämellisesti vastaan Tibetan Guest Housen puolesta. Talon emäntä, paikallista heimoa edustava Mary laittoi meille lounasta, minkä jälkeen lähdimme oppaani Yubraj Chapagainin kanssa tutustumaan pienen kylän elämään: sitä oli ja ei ollut, sillä aika oli pysähtynyt jo kauan sitten. Onneksi muita vaeltajia näkynyt. En olisi jaksanut puhua kenenkään kanssa, sillä halusin vain nukkua.

Khangjim—Lama Hotel. Aamu valkeni kirkkaana, enkä voinut uskoa silmiäni katsoessani majatalon ikkunasta avautuvaa maisemaa. Edessäni siintävät siniset vuoret olivat kuitenkin vasta esimakua siitä, millaisiin näkymiin vaellus meidät kuljettaisi.

Tukevan aamupalan jälkeen nostimme rinkat selkään ja lähdimme kohti kuuden tunnin mittaista matkaa kohti Lama Hotellia (2 380 m), joka nimestään huolimatta tarkoittaa vaeltajien keskeistä levähdyspaikkaa ja useista majataloista koostuvaa majoituskylää matkalla Kyangin Rin (4 773 m) huipulle, jonne vaelluksemme parin päivän päästä huipentuisi.

Helle jatkui, ja nestettä kului. Kapeahko polku kiemurteli läpi metsien, rakkakivipeltojen ja vuorenrinteiden kohti Lamaa. Pysähdyimme aina välillä juomaan ja ihailemaan yllämme lentäviä kotkia sekä vuoren rinteillä ruokailevia kauriita. Askel oli keveämpi kuin eilen, sillä olin päättänyt grammanviilata repustani ylimääräiset pähkinät ja suklaat – minulla ei ollut sherpaa matkassa, sillä olin päättänyt kantaa rinkkani itse.

Olin yliarvioinut välipalojen määrän, mutta onneksi Mary oli lähes kilon veroisesta lahjoituksesta onnellinen. Hän sanoi, että he jakaisivat sen kyläläisten kesken.

Maittava lounastauko ja teekupposelliset tahdittivat matkaamme. Käytin vaelluksella vedenpuhdistuspillereitä, ja minulla oli aina kaksi pulloa täynnä: toisessa valmista juotavaa, toinen tekeytymässä valmiiksi. Vatsanpuruista tai ripulista en kärsinyt koko matkani aikana, vaikka vietin Nepalissa lähes kolme viikkoa.

Päivän nousu upeissa maisemissa oli ollut pitkä, eikä helle edelleenkään antanut armoa. Tankkaukset olivat kuitenkin osuneet kohdilleen, sillä jaksoin koko matkan oikein hyvin, minkä kunniaksi päätin ottaa ottaa suihkun perillä majatalossa – oli muuten niin kylmää, että jäi viimeiseksi koko vaelluksen viimeiseksi.

Useista majataloista koostuva Lama Hotel on viihtyisä välimatkan levähdyspiste matkalla Kyangin Rin huipulle ja takaisin Suarbybesiin. Rukousnauhat ja värikkäät talot muistuttivat 70-luvun hippikeskittymää, vaikka täällä kaikilla olikin yllään vaellusvarusteet.

Olo oli väsynyt mutta kotoisa.

Lama Hotel—Langtang (3 430 m). Majatalojen aamupalat vaihtelevat, mutta näitä löytyy aina: puuroa, kaksi munaa ja masala-teetä. Söin joka ainoa aamu saman annoksen ja jaksoin sillä hyvin, kunhan välillä tankkasin energiaa pähkinöistä ja patukoista.

Helle ei suoranaisesti suosinut näläntunnetta, vaikka kaloreita kului. Vettä sen sijaan halusi tankata koko ajan: mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän piti nesteyttää – en tinkinyt missään vaiheessa viiden litran minimistä.

Päivän aikana sää muuttui painostavaksi: oli ukkosta ilmassa. Jalkoja alkoi kolottaa, ja stressasin, miten kehoni reagoisi alati kasvavaan korkeuteen, sillä en ollut ennen vaeltanut yli 3 000 metrissä.

Oman elämäni murheet painoivat mieltä ja tuplasivat rinkan painon. Puolessa välissä päivää aloin miettimään, miten jaksaisin loppuun asti, vaikka olimmekin pitäneet tarvittavan usein lepotaukoja. Oloa ei helpottanut alati jyrkkenevä polku, kylmenevä ilma ja lopulta raekuuro, joka ei ottanut loppuakseen. Kylmä tuuli piiskasi vasten kasvoja. Luonto oli yhtä huonolla tuulella kuin minäkin.

Viimeisellä nousulla ohi loputtomalta tuntuvan pirunpellon olin jälleen kerran valmis luovuttamaan. Manasin itsekseni, miksi olin lähtenyt tässä vaelluskunnossa koko reissulle. Väsymys ja oheneva ilma alkoivat ottaa erävoittoa, mutta luovuttaa ei voinut. Raahustin irvistellen oppaani perässä perille kylään, jossa kaaduin suoraan laudoista rakennetun ohutseinäisen majatalon sänkyyn. Olin niin loppu, etten olisi jaksanut illalliselle, vaan jotain oli syötävä.

Vaikka päänsärky ei vaivannut minua missään vaiheessa, huomasin ruokahalun kadonneen, mikä huoletti vuoristotaudin oireita kertaillessani. Nieleskin väkisin oikeasti erinomaiselta maistuvan annoksen: ruoka Nepalissa oli aivan uskomattoman hyvää, eikä vastaavia makunautintoja ole löytynyt mistään Helsingin ravintolasta, vaikka nepalilaisia on lähes joka kulmalla. Se on sääli.

Kun sain viimein lautasen tyhjäksi, raahustin takaisin huoneeseeni ja rysähdin uudestaan sänkyyn. Olin aivan finaalissa, ja siinä mielentilassa ensimmäistä kertaa vuosiin jopa koti-ikävä alkoi vaivata.

Olin koko päivän parjannut itseäni turhaan mukaan pakatusta 700 gramman painoisesta makuualustasta, sillä sille ei ollut missään vaiheessa mitään käyttöä. Pedit eivät olleet kosteita, kuten eräs puolituttu oli minulle vannottanut.

Hauraassa mielentilassa kaikki ylimääräinen lasti rinkassa syletti, ja paino kertaantui kahdella – tai ainakin siltä se tuntui.

Unen ja valveen rajamailla mieleeni nousivat päivän aikana koetut kohtaamiset, joista yhtä en unohda koskaan: kaksi miestä kantoi kymmenen metrin mittaista paksua hirsiparrua otsanauhoillaan. Vauhti ei päätä huimannut, ja minuun sattui katsoa heidän kulkemistaan.

Rajusta ja tuhoisasta maanjäristyksestä vuonna 2014 kärsinyttä Langtangia uudelleenrakennetaan ahkerasti, mutta tänne ei ole kuin yksi tapa saapua: kävellen tai helikopterilla. Kaikki rakennusmateriaali, esimerkiksi pitkät parrut, sekä ovet, ikkunat, laasti ja kaikki muu on kannettava ihmisvoimin tai aasien selässä. Purskahdin itkuun ja aloin soimata itseäni, miten kehtasin valittaa makuualustani painosta, kun toiset joutuvat raahaamaan tänne satojen kilojen painoisia rakennustarvikkeita.

Hävetti. En muista itkulleni tulleen loppua, kunnes viimein nukahdin.

Langtang—Kyanjin Gompa. Aamulla maahan oli satanut puhdasta lunta. Puurolautasen äärellä mietin, miten hyväosaisina saamme maailman luontokohteissa matkustaa, ja miten paljon Nepal on minulle jo nyt näinä liian pitkiltä tuntuneina päivinä opettanut. Lupasin itselleni, etten jatkossa narisisi turhasta, ja jos joskus haluaisinkin, palauttaisin mieleeni ne kaksi kattoparrua kantanutta miestä sekä hien heidän poskipäillään.

Hyvä oli yritys. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lumi loisti niin kirkkaana, ettei ulkona nähnyt yhtään mitään, ja kun aloin kaivamaan aurinkolaseja rinkastani, kylmä hiki puski raivolla iholle. Olin unohtanut lasit kotiin. Pidättelin itkua, ja sain soperrettua asian oppaalleni.

Majatalon isäntä onneksi lainasi minulle toiset lasinsa, eikä huolinut niistä vuokraa, vaikka kuinka tarjosin. Riitti, kun palauttaisin ne ehjänä. Muuten uudet joutuisi hakea jalkapatikalla lähimmästä kaupungista. Tunsin itseni todella nöyräksi.

Akklimatisointi Kyanjin Gompassa ja päiväretki Kyangin Rin huipulle.

Kahden päivän akklimatisointi sujui omalla kohdallani hyvin. Ruokahalu oli onneksi mennyt väsymyksen piikkiin, enkä saanut vaelluksella vuoristotaudin oireita. Silti leiristämme jouduttiin akklimatisoinnin aikana evakuoimaan yksi vaeltaja helikopterilla, joten vuoristotauti ja sen oireet tulee ottaa vakavasti.

Nepaliin pääsee aina takaisin, eikä omalla terveydellä kannata leikkiä, vaikka kuinka harmittaisi jättää vaellus kesken.

Toisen päivän aamuna lähdimme kapuamaan kohti Kyangin Rin (4 773 m) huippua päiväreput selässä. Kyangin Gompa (3 860 m) siinti enää pienenä alapuolellamme, kun nousimme jyrkkää rinnettä.

“Mikä päivä olla elossa”, mietin ja pyyhin silmäkulmia. Itketti – väsymyksestä ja onnesta. Vaelluksen alussa olin ollut varma, ettei koko matkasta tulisi mitään, ja ilmoille kajauttamani ilon huuto kaikui vielä kauan lumihuippuisten vuorten seinämillä, kun laskin repun ja rikkinäiset sauvat käsistäni ja tuuletin maailmalle.

Kaikki elämäni murheet katosivat hetkessä – ainakin hetkeksi – ja olin itsestäni ylpeämpi kuin naismuistiin.