Kuusivuotiaan kanssa erämaassa

08.09.2021 | Jouni Laaksonen

Kun mietimme vaelluskohdetta ja -ajankohtaa viime kesänä, puntaroimme asiaa muun muassa retkeilybuumin ja tunturikasvien näkökulmista. Päädyimme Kaldoaiviin, jossa ei ollut tungosta ja kukkaloisto komea.

Tyttäremme olivat viime kesänä 6- ja 13-vuotiaita. Molemmat ovat käyneet sadoilla päiväretkillä, ja he viihtyvät luonnossa.

Kahtena edelliskesänä olimme vaeltaneet ensin Pyhältä Luostolle ja Hetasta Pallakselle. Sinänsä siis kolmenkymmenen kilometrin vaellus Pulmankijärveltä Tsuomasvarrille ja takaisin ei pitäisi tuottaa vaikeuksia.

Kuitenkin, kuten lasten kanssa retkeillessä aina, me vanhemmat keksimme jälleen huolenaiheita. Kuusivuotias Viena oli kyllä kävellyt reippaasti alle viiden kilometrin päiväretkiä, mutta nyt ensimmäinen vesipaikka Pulmankijärveltä lähtiessä olisi vasta seitsemän kilometrin päässä. Kuinka hän jaksaisi?
 

Heinäkuu ei ole minun suosikkikuukauteni vaellukseen. Keskikesällä on usein turhan kuuma patikointiin rinkka selässä ja itikoita on aina enemmän tai vähemmän. Toisaalta pidän paljon tunturikasveista, ja suurin osa kukkii nimenomaan heinäkuussa. Tällä kertaa halusimme tutkia Suomen tunturikasviossa kehuttua Čuomasvárria eli Tsuomasvaaraa.

Yllättäen Pulmankijärven eteläpään pieni pysäköintialue oli täynnä. Kun mahdutimme sekaan vielä omamme, autoja oli toistakymmentä. Hienoista retkeilybuumia oli siis havaittavissa, mutta Suomen laajimpaan erämaahan mahtuu vaeltajia.

Vaikka kuljimme koko matkan merkittyä Pulmankijärvi–Sevettijärvi-reittiä pitkin, emme nähneet kuin ohimennen pari seuruetta. Reittien ulkopuolella muihin törmäämisen mahdollisuus kutistuu häviävän pieneksi.

Vienalla riitti vielä leirissä virtaa vaikka muille jakaa.
 

Hyttysiä, mäkäräisiä ja paarmoja oli liikkeellä, mutta ei mahdottoman paljon. Reitti nousi pian tunturikoivikosta puuttomaan paljakkaan, jossa tuulenvire hätisti verenimijöitä. Saatoimme patikoida t-paidoissa, mutta toki jokaiselle oli helposti saatavilla itikanpitävä ohut takki tai paita. Hyttyshuppuja pidimme toisinaan päässä, välillä kuljimme ilman.

Jalassa meillä kullakin oli hyttysenpitävät, mutta keveät housut sekä lenkkitossut. Aikuisten rinkoissa oli lapsille myös kumisaappaat märkiä suonylityksiä ja sadepäiviä varten.

Esikoisemme Unna kantoi 35-litraista päiväreppua, jossa oli makuupussi, pari makuualustaa, vaatteita, vesipullo, välipalaa ja muuta kevyttä. Viena-kuopuksen selässä oli pieni koulureppu, jossa oli ennen muuta oma vesipullo ja napostelupussi, ja lisäksi hieman vaatetta ja pehmolelu.

Nyt kun lapsenkantorinkkaa ei ollut mukana, vaan molemmilla vanhemmilla oli selkä vapaana rinkkaa varten, taakan jakaminen kävi sujuvammin kuin edelliskesinä.

Eteneminen sujui hämmästyttävän hyvin. Moneen kertaan aiemminkin olemme huomanneet, että lapset kyllä sinänsä jaksavat paljon. Motivaation kanssa tulee herkemmin ongelmia kuin fyysisen jaksamisen puolesta.

Tällä kertaa olimme onnistuneet luomaan sopivan tunnelman kaikille. Etukäteen oli kerrottu, että ensimmäinen päivä on pitkä, ja tytöt ottivat asiakseen jaksaa aiotun matkan.

Toki olemassa oli myös varasuunnitelma. Jos kulku kerta kaikkiaan pysähtyisi ennen vesipaikkaa, pystyttäisimme teltan siihen ja minä kävisin hakemassa ison lastin vettä muiden lepäillessä.

Seitsemän kilometriä hujahti hienosti, ja ilmakuvista bongaamani lähde löytyi. Täytimme pullot ja keittelimme päivällisen. Tässä suonotkossa mäkäräisiä ja hyttysiä oli enemmän kuin koko päivänä vielä missään, ja kun aloimme puhua teltan pystyttämisestä, tytöt sanoivat jaksavansa vielä. Kahden kilometrin päässä odottava Miutijoki houkutteli; jos joessa pääsisi vaikka uimaan.

Niinpä yllätykseksemme kävelimme yhdeksän kilometrin päivämatkan. Pystytimme teltan Miutijoen avoimen porokämpän pihapiiriin. Joen vesi osoittautui lapsille ja minulle liian raikkaaksi, mutta vaimoni kävi kastautumassa.

Vienalla riitti vielä leirissä virtaa vaikka muille jakaa. Polun varresta löytyneen kotkansulan ja kämpän pihapiirissä katajapensaasta törröttäneiden poronsarvien kanssa hän juoksenteli harvassa tunturikoivikossa ympäriinsä.

Kun me aikuiset pystytimme telttaa ja keittelimme iltapuuroa, tytöillä oli taas uudet leikit.

Toisena päivänä siirsimme telttaa vain nelisen kilometriä, Čuomasvárrin luoteisjuurella olevan lammen rantaan. Me aikuiset kävimme teltalta vuorotellen kasviretkillä tunturissa toisen oleillessa leirissä tyttöjen kanssa. Leikit löytyivät puron varresta ja tunturin rinteen kivenlohkareilta.

Reitti oli kulkenut Buollánvárrin, Urroaivin ja Mivttečohkkan lakialueiden kautta. Näillä tuntureilla kasvoi lähinnä variksenmarjaa ja ruohokanukkaa, ei mitään mieleenjääviä lajeja. Čuomasvárri oli aivan toista maata!

Kullero on yksi suurimmista suosikeistani koko Suomen kasvilajistossa. Valko- ja lapinkämmekkä ovat niin pienipiirteisen upeita, että ne houkuttelevat ihailemaan aivan läheltä. Pussikämmekkä on vähemmän värikäs, mutta silti kiinnostava orkidea.

Valkoinen kahdeksanterälehtinen lapinvuokko ja kirkkaankeltainen lapinorvokki ovat hellyttävän kauniita. Tunturiängelmä ja -härkki, lapinkuusio, lääte ja hapro eivät ole yhtä näyttäviä, mutta nekin ovat todellisia pohjan perukoiden lajeja. Samoin kultarikko, punakko ja serpentiinipikkutervakko saavat aina hymyn huulilleni.

Peuranvirna taas pysäytti miettimään, mikä se oikein on, ja idänkeulankärki oli jo lakastumaan päin.

Kaldoaivissa viehättää avaruus ja rauha. Päälaen itäinen kaira ei ole samalla tavalla dramaattisen jylhäpiirteistä kuin esimerkiksi Käsivarren erämaa, mutta sopusuhtaisilla tuntureilla on soma tallustella.
 

Paluumatkalla pysähdyimme telttailemaan Urroaivin laelle. Söimme päivällisen tunturin juurella lähdepuron varressa, joten tulimme hyvin toimeen yönseudun, kun kannoimme kattilallisen ja täydet pullot vettä laelle.

Kun me aikuiset pystytimme telttaa ja keittelimme iltapuuroa, tytöillä oli taas uudet leikit. He rakensivat Vienan pehmolelulle hienon pesän oksista.

Viimeisenä päivänä Buollánvárrilla alkoi sade. Vedimme sadetamineet niskaamme, mutta silti oli mukava tietää, että meillä oli varma yösija Norjan puolella Tana brun leirintäalueen mökissä. Nuorgamissa majapaikat olivat nimittäin täynnä kalastajia.

Olimme menomatkalla saaneet Kiilopäällä vinkin niin kutsutusta karkkikivirannasta. Norjassa, Jäämeren rannalla, oli kuulemma poukama, jossa oli karamellinkoreita kiviä mattona. Kävimme Tana brusta käsin siellä päiväretkellä, ja paikka oli maineensa veroinen. Tässä kohtaa kesää matkustaminen Norjaan oli sallittua.

Jo merimaisemat ja mielenkiintoiset kasvit polun varressa olivat upeita, ja vastarannan tuntureilla oli vielä laajoja lumilaikkuja. Etenkin näyttävä valkopärskäjuuri kiinnitti huomiomme.

Perillä odotti varsinainen aarre: soikeita, meren sileäksi hiomia kiviä oli koko pitkän rannan mitalta! Kivet olivat kooltaan peukalonpäänkokoisesta nyrkinkokoiseen ja vaikka pääjoukko oli väriltään tavallisenharmaita, joukossa oli paljon punertavia ja kellertäviä kiviä, sekä kaunottaria, joissa oli raita tai värikuvio.

Rannan toisessa päässä oli vielä korkeita kivipilareita sekä luola. Jos on Suomi pullollaan retkihelmiä, niin on Norjakin.