Kulkurina Käsivarressa

20.04.2018 13:10 | Raija Hentman

Käsivarren maastot ja maisemat ovat Suomen Lapissa ainutlaatuiset, vaellusmuistojen kerrokset vuosien varrelta moninaiset. Teksti ja kuvat Raija Hentman

Toiset ovat vannoutuneita Käsivarren kulkijoita, mutta itse olen aina halunnut tutustua monenlaisiin maisemiin – tai samaan kohteeseen ainakin eri vuodenaikaan tai eri reittiä. Maisemamuistia täytyi käydä tuoreuttamassa ennen jutun tekoa niin keväthangilla kuin jalkapatikassa, vaikka vaelluksia olikin Käsivarren maisemissa kertynyt vuosien varrella yli 20.

Yö oli vaalean sininen, kuu kellotti matalalla ja riekot nauroivat koivikoissa.

Ehkäpä on parasta aloittaa ihan ytimestä, Yliperältä. Vähän huonoa omaatuntoa potien olin varannut viime elokuussa lennon Pitsusjärvelle, jotta ehtisin reilussa viikossa kiertää niin pitkästi kuin polvet antaisivat myöten. Toisaalta – ne maisemat lentokoneesta! Katselukulma sama kuin karttaa tutkisi, mutta värit, maanpinnan rakenteet ja mittakaava erilaiset, sykähdyttävät.

Pitsukselle ei jääty, vaan matka jatkui kivikkoista polkua Haltin tuvalle.

Tämä tyly maisema on geologisesti nuorinta Suomea 600–400 miljoonan vuoden takaa, pieni pala Skandien vuorijonoa, joka venyy Ruotsin ja Norjan rajan tuntumassa Skotlantiin asti. Vuosituhannet ovat murentaneet kallioperää laajoiksi kivikoiksi. Haltin punertavasävyiset rinteet ovat eri kivilajia kuin ympäröivät tunturit.

Ensimmäinen käyntini Haltin huipulla tapahtui vuoden 1979 keväthangilla.

Silloin ei tullut pidettyä retkipäiväkirjaa, joten mieleen on jäänyt vain muutamia muistikuvia. Huipulla otetuissa kuvissa näyttää kylmältä ja tuuliselta. Karvareunusteinen huppu on kiskottu silmille, jalassani on huopakumpparit ja veikkaanpa, että housujen alla on raappahousut, nuo fleecen edeltäjät. Seuraavaan, ensimmäiseen kesähuiputukseen meni 23 vuotta ja pari vuotta myöhemmin toinen käynti talvella. Siihen se jäi, sillä elokuun vaelluksella illalla oli liian väsynyt ja aamulla pilvi makasi maassa ja näkyvyyttä oli muutama kymmenen metriä.

Halti-muori on aina ollut oikukas.

No, suunta Somakselle ja sille vievälle reitille. Edellisen kerran olin tallonut reittiä kesämailla vuonna 1993. Sinä vuonna avattiin Kalottireitti, jonka Suomen puolen merkinnät olivat kunnossa, mutta Vuomakasjoen yli piti vielä kahlata, siltaa ei ollut. Jalat olivat olleet kovilla, ja oli laitettava tukiteippaukset jalkojen holvikaariin. Tein sen taitamattomasti ja teipin päät kiskoivat irti nahat jalkapöydän päältä.

Pitsuksen kämpällä sain toiselta vaeltajalta hyvän ensiavun ja lisää sidostarpeita. Etteivät vain vauriokohdat tulehtuisi kumisaappaissa.

Silloin Kobmajoen kämppä hohteli uutuuttaan, kun illan pimetessä ehätimme tuvalle. Sisällä istui kolme miestä sakeassa tupakansavussa ja kohtalaisessa kännissä – siis Somashytalle. Tällä kertaa tupa oli tyhjä. Reittikin oli muuttunut reilussa kahdessakymmenessä vuodessa paljon raskaammaksi. Sekin oli uutta, että saimme kaksi läskipyörillä Guolasjärveltä ajanutta nuorta seuraksemme.

Somasjärven seutu ei voisi vähempää muistuttaa Haltin kämpän lähtömaisemia: korkeita hiekkakumpuja, harjuja ja niiden kupeilla pyöristyneitä kivikoita, variksenmarjamattoa ja avoimia hietikoita. Norjan rajan tuntumasta alkaa harjujakso, joka myötää Valtijoen laaksoa, hajoaa välillä ja jatkuu Poroenon molemmin puolin, yhteensä vajaat kolmekymmentä kilometriä.

Somakselta ei voi lähteä käymättä tervehtimässä Sieiddesáivan rannalla seisovaa Somaksen seitaa. Niin on ajatellut moni muukin, sillä keskeltä haljenneen järkäleen uumeniin ja juurelle on kasattu poronsarvia, ja kylkien rosoissa kiiltelee vieheitä, kolikoita, pieniä viinapulloja ja muita uhrilahjoja. Seidan kiviset kasvot tuijottavat tunturimaata.

Helikopterin tuomat kalastajat laittelevat leiriään. Somasjärven seutu ja Valtijoen laakso ovat monen kalamiehen toiveiden maa. Valtijoen kuohut uupuvat Porojärven kainaloon, ja Yliperän vedet jatkavat matkaansa Poroenona.

Porojärven seutu oli presidentti Kekkosen mielimaisemia. Kevät -79 taisi olla viimeinen, kun Urkki lomaili seurueineen Kemiyhtiön kämpällä. Helikopteriralli oli melkoinen. Hiihtelimme uteliaisuuttamme katsomaan. Arvovieraat olivat tainneet juuri lähteä pois, mutta komeiden lumimuurien ympäröimät sotilasteltat olivat paikoillaan. Oli siinä ollut rajamiehillä hommaa leiriä pystyttäessä.

Huhtikuussa 2017 kämppäkartanolle hiihdellessä ei tuntunut tutulta. Se johtui varmaan siitä, että paikalle oli tuon käynnin jälkeen ilmestynyt huoltorakennus. Mutta maisema Saivaaran, Meekon ja Anjalonnin pitkän pahdan suuntaan oli yhtä vaikuttava kuin silloinkin. Tässä näkymässä tiivistyy Yliperän maisemien ydin: jylhät tunturit ja esteettömät näkymät. Pälviä ei missään, hohtava hanki laaksoissa ja lailla.

Toisin oli vuonna 2003. Silloin olimme hiihdelleet Koutokeinosta Tenomuotkaan ja Raittijärven kautta Taapmajärven tuvalle. Piteli kovin lämpimiä säitä ja Tenomuotkassakin yötä myöten räystäiltä tipahteli vesi. Tenomuotkan koivikko ennen väljemmille lumille pääsyä ei ollut ollut helpoimpia ahkionvetotaipaleita. Taapmalle tullessa varvut pilkistivät hangesta. Luppopäivän vesisade muutti maisemaa aina musta-valkoisemmaksi. Porojärvelle lykkiessä auringonpaisteessa sukset losahtivat matalassa varvikossa vettyneen hangen läpi ja ilma väreili autereisena. Varjossa oli lämmintä 12 astetta, auringossa 24. Mikäpä oli pälvellä kölliä kokkaillessa. Mutta seuraavana päivänä vettä järvellä oli ja kelkkajälki upotti nilkkaa myöten. Ei ollut huopakumppareita. Vesi lotisi varpaiden välissä, kun kapusimme Jogasjärven tupatörmää.

Jogasjärven vanha tupa nurkassa seisovine piiseineen ja yksinkertaisine lavereineen on muistuma menneistä vuosikymmenistä, yksi Lapin harvoista säilyneistä vanhoista tuvista. Asko Kaikusalon ja Yrjö Metsälän kirjassa Tarujen tunturit kämpästä kerrotaan karmivia tarinoita. Viime elokuun vaelluksella päädyimme yöpymään tuvalle. Taisi olla ensimmäinen käynti sulan maan aikaan, sillä paikka näytti niin erilaiselta kuin huhtikuussa tai edeltävinä vuosina: tupaa ympäröivät tiuhat koivuryhmät ja hyvin lannoitettu pihasiljo paistoi vihreänä rehevästä nurmesta. Talvella puut taisivat olla parimetrisen hangen alla, sillä tuvalle piti laskeutua korkeaa kinoksen kuvetta.

Takana oli raskas päivä Toskaljärven rinteiltä Toskaljoen ylityksineen. Se, ja vielä Reikämaan pohjoinen kahlaamo olivat helppoja. Mutta Reikämaan ja Venemaan välinen ylitys oli kaikkea muuta. Vedet olivat jonkun verran tavallista korkeammalla, joen pohja oli teräväsärmäistä kivikkoa, väleissä syviäkin koloja. Välillä virtaus oli horjuttaa ja jos erehtyi katsomaan virran vinhaa menoa, alkoi huimata. Noin sadan metrin mutkittelevaan matkaan parasta reittiä etsien meni tunti. Ylityksen menetyksiin kuului vaelluskumppanin ainoa sauva, avuksi annetun toisen sauvan katkeaminen sekä joukko naarmuja ja mustelmia ja toisen kaulassa roikkuneen vaelluskengän kastuminen. Se toinenkin kastui, kun tarvoimme vesilanttojen kirjomassa toivottomassa alarinteen kaseikossa. Joskus täytyy tarkistaa vaelluksen viime päivinä kalastajalta saamamme vinkki: Jogasjärven kämpän kohdalla olevien saarien kautta ylityksen pitäisi sujua helpommin, vaikkei sitä karttaan olekaan merkitty ylityspaikaksi.

Saivaara jäi tälläkin reissulla valloittamatta: talvella kova ja jyrkkä lumiharjanne vaikutti liian vaaralliselta, nyt ei ollut aikaa eikä voimia. Viisastuneina kapusimme ylemmäs Porovaaran rinteelle, missä pajukot ja vaivaisvarvikot oli helpompi kiertää. Onneksi olin tuolla vuoden 2003 vetisellä vaelluksella kavunnut ikuistamaan Urkin muistolaatan Saivaaran laella.

Kevään hiihtovaelluksella olimme päätyneet Haltin valtatielle, vaikkei se ollutkaan tarkoitus. Nyt olimme tarpomassa laakeaa Siedjonlahkua. ­Ođđajávri ja Jábmajávri peilasivat taivasta niin laakealla alustalla, etteivät mitkään rantatöyräät näyttäneet pitävän niitä paikoillaan. Osuimme suoraan Siedjonjohkan (alempana Kaitsajoen) ylityspaikalle, kohdalle jossa joki oli leveänä ja muutaman saaren uomiksi jakama. Kivikkoista, mättäistä ja viistoa rinnettä joka suuntaan. Pienen sivulammen luota löytyi kahden kropan tasanne. Tässä lepäsimme Suomen vanhimmalla maaperällä, joka syntyi jo 2 800 miljoona vuotta sitten. Kun katsetta käänsi, näki yli kaksi miljardia vuotta nuoremmat tunturiselänteet.

Teltan sijalta ei olisi kovinkaan pitkä huikonen Kalottireitille ja Kuonjarjohkan tuvalle. Ensimmäisellä Käsivarren vaelluksellani yövyin vanhalla Kuonjarin kämpällä. Uusi, vuonna 2001 rakennettu isompi tupa korvasi tuon kuuden hengen pikkukämpän, joka oli kärsinyt homevaurioista. Ei sekään ollut auttanut, että olin paasannut Risto Kurulle, Metsähallituksen puistomestarille siitä, ettei retkeilykulttuuria arvosteta ja vanhat tuvat hävitetään surutta. Sen verran purkauksellani oli ollut tehoa, että joskus myöhemmin Ristolle soittaessani hän kertoi puhelun jälkeen miettineensä asioita, ja Haltin vanha kämppä oli korjattu 2007.

Olihan viime kevään hiihtovaelluksellakin hienoa, että käytössä oli siisti ja tilava tupa, jonka pöydälle kattaa kolmen ruokalajin juhla-ateria, kuten tapana oli. Eikä katosta ja seinillä roikkunut kuivumassa kamppeita, joiden välistä sai pujotella. Nyt kostuneet vaatteet ja haisevat kengät viettivät yön omassa yksiössään Ruotsin tupien malliin.

Silti ylistän yksinkertaisuutta ja perinteisiä autiotupia, jotka tarjoavat vaeltajalle sen tärkeimmän: suojaavat seinät ja lämmön. Ne ovat myös kulttuurimuistomerkkejä. Siksi surettaakin alennustila, johon koko Metsähallituksen huoltama retkeilyrakenteiden verkosto on joutunut: huoltamattomina rapistuvat kämpät, tyhjät liiterit tai parhaassa tapauksessa paikallisen yrittäjän paikalle tuomat märät puut, hävitettävät nuotiopaikat, joiden huoltamiseen ei ole enää väkeä.

Edellisen kerran reitti oli kulkenut Siedjonlahkulta Kutturankurun kautta alas Rommaenon laaksoon tuolla ensimmäisellä Käsivarren vaelluksella vuonna 1979. Se ensimmäisen yön lumiluola oli ollut niin kiva kokemus, että halusimme tehdä viimeiseksikin vaellusyöksi luolan. Pitkillä kangasvarsilla varustetut kumirukkaset kädessä lapioimme vuoron perää reikää kivikovaan kinokseen. Välissä oli jäisiä kerroksia, joten ei siitä mitään tullut. Lumeen jäi lyhyt käytävän pätkä, kun luovutimme. Miten lie selvisimme alatulosta, sillä rinkkojen lisäksi meillä oli Sarviksen pulkasta sähköputkiaisoin varustetut ahkin tapaiset perässä. Ainakin matka Terbmiksen pienenä pisteenä näkyvälle kämpälle oli tuskastuttavan pitkä, kun nylkytimme alkuyön tunteina tuvalle.

Tuskastuttavan pitkä oli matka elokuun illassakin tasaisen sateen kastellessa ja tahdin käydessä sitä hitaammaksi mitä kipeämmäksi polvet kävivät. Terbmiksen kämppä oli törmällä vielä toisin päin, kun syyskuussa -91 pyyhälsin Tunturiluuta operaation mukana paikalle. Ne olivat hauskoja vaelluksia. Tupa jynssättiin perusteellisesti, piha siivottiin roskista ja huussille kaivettiin uusi kuoppa. Roskanpolttonuotio kärysi iltahämärissä. Ja sitten seuraavaan kohteeseen Puvvrasjohkan tuvalle.

Useampikin reissu oli käynyt tätä samaa Terbmiksen ja Rommaenon laaksoa myöten. Niin taisimme kulkea myös tuon supervuoden -79 syyskuussa, kun takana oli Utsjoelta heinäkuun puolivälissä alkanut reilun kahden kuukauden vaellus. Käsivarren olkavarren tyvelle, Puussasvaaran autiotuvalle olimme saapuneet 4.9. käveltyämme pari viikkoa Lemmenjoelta, jossa oli vierähtänyt viikko kylästellessä kullankaivajien luona. Oli muka vähän kiirekin, jotta ehtisi takaisin Lemmiin ennen puolta kuuta Pihlaja-Heikin 60-vuotispäiville.

Lätäsenon ja Norjan rajan välisillä soilla keljutti, kun Pirkkoa upotti vähemmän kuin minua. Aurinko oli jo laskenut, kun saavuimme Munnikurkkion vartioaseman kohdalle. Saunan piipusta nousi savua ja aseman yläkerran ikkuna oli auki, mutta liikettä ei näkynyt. Karjuimme teholla, jota tiukinkaan vääpeli ei olisi hävennyt. Kun saunaan menijät meidät viimein hoksasivat ja vene nouti vaeltajat, oli vartiopäällikkö perin helpottunut: ei hän ollutkaan seonnut ja avoimesta ikkunasta kantautuneet naisten äänet olivat olleet aitoja. Kun seuraavana vuonna pistimme reitin uusiksi, saimme saman vieraanvaraisen kohtelun raahauduttuamme umpiväsyneinä vartion pihaan: sauna, hyvät yöunet vierashuoneen puhtaitten lakanoitten välissä ja vartion emännän keittämät sapuskat.

Tuolla kevään 1980 hiihtovaelluksella oli ollut ongelmana lämpimät ilmat ja pettävät hanget. Vappuaattona sitten pakasti ja lähdimme illan suussa tarpomaan kelkkajälkeä kohti Puittisojan autiotupaa. Kävelimme sukset olalla siksi, että vapaille lähtenyt rajamies oli ottanut rinkkamme kyytiin tuvalle vietäväksi, ja matkalle mukaan otetuista varusteista olivat suksivoiteet unohtuneet. Kevättalven yö oli vaalean sininen, kuu kellotti matalalla ja riekot nauroivat koivikoissa.

Puittisojan tuvan pritsiltä kurkki vaivihkaa kolme miestä, kun hiljaa könysimme sisälle ja asetuimme lattialle nukkumaan. Vapunpäivästä tulikin varsin hauska, sillä ilmapallot kaivettiin esille ja sauvaan sidottu punainen kangas liehuen ravasimme kämpän ympäri Puittisojan perän vappumarssilla. Tuttavuus ”voimamiesten” kanssa jatkui monta vuotta. Raittijärvelle ja Munniin menevien kelkkaurien risteyksessä sijainnut kämppä paloi joitain vuosia myöhemmin. Munnikurkkion vartioasemankin taidettiin sulkea jo vuonna -90.

Pitkä hiihtovaellus ei päättynyt Kilpisjärven kylälle, vaan huonojen kelien takia Raittijärven kelkkauran lähtöpaikkaan Saarikoskelle. Samasta paikasta lähdettiin elokuussa 1991 kalastusvaellukselle Välituntureille. Oppaanamme oli Tero Ronkainen, tuolloin vielä pojankloppi, mutta melkoinen kalamies. Tenosta tuli hänen toiminta-alueensa lohensoutajana ja kirjailijana.

Kaskasjoella oli silloin vielä kämppänä oranssi lasikuitukoppi. Muistatko millainen se oli? Vaelluksesta jäi mieleen erityisesti palsakumpuja pilkuttavien hillojen määrä. Muut kyllä kiskoivat kalaa, mutta minä sain ensimmäiseni vasta aivan viikon lopussa Aatsan tuvan vieressä olevasta lammesta. En tiedä, veikö riemunkiljahdukseni loput kalaonneni. Se oli joka tapauksessa ensimmäinen tammukkani.

Seuraavan kerran yövyin Aatsalla viisi vuotta myöhemmin, reissussa jossa sain keuhkoputken tulehduksen. Tupa oli vielä samanlainen, kun kolme kevättä sitten saavuimme sinne illan kähmässä. Olimme hiihtäneet vähän ohi maitopullokelissä. Takaseinällä oli edelleen ylä- ja alalaverit seinästä seinään. Lämpöä pukkasi entisen varaavan kamiinan sijaan tehokas pieni tulisija. Soisin, että tupa säilytettäisiin sellaisenaan, muistomerkkinä autiotupien alkuperäisestä rakentamistyylistä. Ja että kämpästä ylipäätään pidettäisiin huolta.

Välituntureiden mieliinpainuvin reissu oli varmaankin takkaporovaellus, jonka järjestin Suomen Ladulle vuonna 2003. Juha Tornensis johdatti meidät sukunsa kotisijoille Ropijärven perälle ja Ropitunturin maisemiin. Suurin osa tavaroista kaaristettiin takkaporojen paakkoihin. Kerran rakensimme laavun alusta loppuun: kaadettiin ruodepuut, jotka piti aisata molemmin puolin, kerättiin torkot (koivun ja pajun oksat) paksuksi patjaksi laavun lattialle ja kiskottiin louteet ruoteitten päälle. Keskellä lämmitti koivutuli ja sen loisteella paistettiin vasta teurastetun poron savulihaa. Vain vähän ”voiteluainetta” niin Juhan joiku kiiri lakiaukosta kohti tähtiä. Sitä tunnelmaa, jonka kokee koivutulilla Lapin-laavussa, ei voi sanoin välittää, se on itse koettava.

Tuon takkaporoviikon päälle jatkoin vielä rospuuttovaellukselle Peeran majalta kohti Ailakkajärveä. Silloin sydämellinen aviopari Raija ja Tapio ­Ollanketo isännöivät majaa. Peera oli Kilpisjärven hulinasta pois kaipaaville mieluinen vaihtoehto ja oli suuri suru, kun paikka pantiin kiinni. Onneksi se on avaamassa ovensa uudelleen ainakin majoittujille.

Ailakkajärven tupa oli tänä vuonna huhtikuussa ensimmäinen ja elokuussa viimeinen majapaikkamme. Matkaa Kilpisjärven tien varteen Ailakkalahteen on autiotuvalta seitsemisen kilometriä. Kesäpolku pysyttelee Ailakkajoen pohjoispuolella, mutta talvella poromiesten kelkkajäljet poukkoilevat koivikkoisessa kumpareikossa joen eteläpuolella. Hankikannolla sillä ei ole väliä, mutta upottavassa kelissä kelkkaurat voivat olla ahkion kiskojalle haasteellisia. Kaikesta huolimatta Ailakkajärvi on Käsivarren kämpistä lähimpänä tietä.

Tuolla rospuuttoreissulla näin kauneimmat kuurani Lapissa, jokaista ruohonkortta koristavat kuurasulat ja hangen peittävän kuuramaton. Hienoin tunnelma oli ehkä kuitenkin kolme vuotta sitten, kun kesä-heinäkuun vaihteessa vietin ystäväni kanssa viikon Ailakkajärven ja Terbmiksen välisellä alueella. Erityisen lumisen talven jälkeen lunta oli vielä paljon ja Ailakkajärvessä ajelehti jäitä. Auringonpaistetta oli enemmän kuin sadetta. Lyhyiden päivämatkojen lomassa vietin pitkiä aikoja hiljaa katsellen ja kuunnellen. Suunnatonta, taivaan kaareen kohoavaa hiljaisuutta lävisti vain kapustarinnan haikea piippaus ja pajulinnun hento liverrys.

Osoitin suurta kiitollisuutta Terbmiksen seidalle, tuolle obeliskimaiselle järkäleelle, joka on vuosisatoja saanut saamelaisten kunnioituksen, ja nyt minun.