Kota on kulkijan koti

20.04.2018 13:02 | Tapani Leppänen

Kota on monien alkuperäiskansojen tuntema tilapäismajoite. Varhaiset saamelaiset rakensivat omansa porontaljoista tai tuohesta, mutta nykymateriaaleista valmistettu vaelluskota sopii mainiosti myös meille turhankävelijöille. Suuntasimme syksyiseen Hammastunturiin. | Teksti ja kuvat Tapani Leppänen

Elokuu 2016. Rutikuivat koivupilkkeet palavat puhtaasti Juuvin pesässä. Kodan lämmössä on mukava loikoilla ja rupatella retkeilystä. Aina välillä utelias ohikulkija kurkistaa oviaukosta, sillä istumme iltaa helsinkiläisen pientaloyhtiön pihanurmella. Juuvikutsuilla, kuten Anssi Romo asian ilmaisee.

Tunnelmallisten iltojen ohella kotaretkeilyn parasta antia ovat aamut.

Juuvi on keitin, kamiina ja leirinuotio yhdessä ja samassa reppuun pakattavassa koossa. Romo kehitti sen viitisen vuotta sitten innostuttuaan kotaretkeilystä ja on nyt opastamassa meitä asian saloihin. Majoite on kotimainen Tuntsa-vaelluskota, se sama josta kaikki aikoinaan lähti.

Kotaretkeilyssä on jotain tavattoman kiehtovaa. Jos nimittäin telttavaelluksella jotain kaipaa, niin elävän tulen ympärillä vietettyjä iltoja ja suojaa, jonka lämmössä voi istuskella rennosti vähän kehnommallakin säällä. Retkikeittimen kohinaa kuunnellessa kaipaa välillä nuotion rauhoittavaa rätinää. Savua ei niinkään.

Kotaretkeilyn romanttista puolta tasapainottaa mielikuva matalalla roikkuvasta savupatsaasta ja kirvelevistä silmistä. Kaikkialla muualla paitsi Strömsössä puut ovat tietenkin märkiä ja palavat kituliaasti.

Juuri tähän ongelmaan Juuvi kehitettiin. Se näyttää risukeittimeltä, mutta jakaa lämpöä ympäröivään tilaan avoimen rakenteensa ansiosta. Polttimen alapuolella on paristokäyttöinen puhallin, joka tehostaa palamista.

Laite toimii kuin pieni ahjo.

Parisen viikkoa edellisestä ja lähestymme Hammastunturin erämaata.

Sotajoentie on pitkä ja kuoppainen. Siltä viimeiset valtausten reunustamat kilometrit ainakin tuntuvat. Pahaojan parkkipaikalla ollaan uuden äärellä. Hartaasti odotettu kotavaellus on alkamassa, enkä muista, milloin olisin ollut yhtä innoissani.

Mitäkö mietin? Muun muassa sitä, palavatko maapuut yhtä iloisesti kuin rutikuivat takkapuut tekivät Helsingissä. Ja sitä, onko Lapista edes teoriassa mahdollista löytää riittävän tasaista, neljän metrin halkaisijalla varustettua telttapaikkaa.

Ainakin ensimmäisenä iltana pelko osoittautui turhaksi. Poikkesimme Ivalojoen Kultalaan johtavalta reitiltä pian Pahaojan kämpän jälkeen. Aloittelijan tuuria tai ei, mutta parin tunnin patikan jälkeen seisoimme kauttaaltaan tasaisessa niemenkärjessä.

Ensimmäinen leiri nousi kuvankauniin tunturijärven rannalle.

Ivalojoen Kultalaan johtava 12 kilometrin pituinen polku on Hammastunturin erämaan ainoa merkitty reitti. Pahaojalta lähtevä patikka on päiväretkeläisenkin näkökulmasta kulkemisen arvoinen ja kaiken lisäksi helposti saavutettavissa runsaan puolen tunnin ajomatkan päässä Saariselän ja Kiilopään matkailukeskuksista.

Vaihtelevassa metsämaastossa kulkeva polku nousee korkeimmalla kohdallaan puurajan tuntumaan. Niillä main kannatta poiketa Patatunturin näköalapaikalle, josta Appistunturin ja Hammastunturin muodostama ylänkö avautuu koko komeudessaan. Välissä virtaava Ivalojoki piilottelee vielä syvässä kanjonissaan. Pian reitti kuitenkin laskeutuu jokirantaan jyrkkiä askelmia pitkin.

Ivalojoki ylitetään vaikuttavaa riippusiltaa pitkin. Sen toisessa päässä odottaa Kruunun Stationi, joka rakennettiin 1870 kullankaivun valvontaa varten. Nyttemmin se on entisöity ja avoinna vierailijoille. Pihapiirin tuntumassa on Metsähallituksen autiotupa.

Hammastunturi on kaunis ja hiljainen erämaa. Syksyn parhaalla ruskaviikolla tapasimme vain yhden kolmen miehen retkikunnan.

Maisemat jakautuvat Ivalojoen pohjoispuoliseen tunturiylänköön ja sen eteläpuolisiin metsäisempiin vaaramaisemiin. Samoilla leveyksillä kulkee kuusen pohjoinen metsänraja. Pohjoiseen kuljettaessa kuusikot vaihtuvat vanhoihin mäntymetsiin. 1700-luvulla riehuneiden metsäpalojen jäljiltä leimallisia ovat melko tasaikäiset, noin 250-vuotiaat männiköt.

Noin 500 metriin kohoavien tuntureiden lakimaat ovat puutonta paljakkaa. Rinteet ovat kuitenkin metsien reunustamia, mistä syystä arvioimme Hammastunturin soveltuvan erinomaisesti kotaretkeilyyn. Toisin kuin avotunturissa, tarjolla olisi polttopuuta ja kelin sattuessa myös tuulensuojaa.

Ajankohtakin tuntui kotaretken kannalta otolliselta. Syyskuun pitkiä, pimeitä ja viileäksi kääntyviä iltoja olisi mukava viettää tulen ympärillä, eikä hyttysistäkään olisi haittaa. Kesällä yksinkertainen vaelluskota vaatisi kaverikseen rankisen.

Kotaretkeily ei ole kevytretkeilyä, mutta täysin mahdollista myös rinkkavaelluksella. Viiden hengen porukalla pääsimme hyvin lähelle vaellustelttojen painoa.

Kotaretkeilyyn vihkiytyneiden näkökulmasta mitoitimme tilan hieman alakanttiin. Telttaan verrattuna lattiapinta-alaa oli kyllä ruhtinaallisesti, mutta tavallaan se onkin koko jutun ydin. Parhaimmillaan kota on silloin, kun rinkat tuodaan sisälle. Nyt ne olivat ulkona, mutta melkein kaikki varusteet kulkeutuivat arvatenkin sisälle.

Hammastunturin hartioilla pystytimme kodan avotunturiin. Hyvin se piti muotonsa, vaikka tuuli seiniä rummuttikin. Muutamana yönä satoi rivakasti, mikä ei sekään muodostunut ongelmaksi. Kankaan sisäpinnalle tiivistyy jonkin verran kosteutta, mutta aamulla se haihtuu tehokkaasti tulen lämmössä.

Tunnelmallisten iltojen ohella kotaretkeilyn parasta antia ovat juuri aamut. Tulen voi sytyttää nousematta makuupussista.

Leirielämä vastasi ennakko-odotuksia. Ne pitkät illat kuluivat tosin odotettua nopeammin leirin pystytyksen ja keittelyn merkeissä. Ylimääräiseen istuskeluun aikaa ei juuri jäänyt, mutta sujuivatpahan iltatoimet rattoisasti elävän tulen ympärillä.

Kelvollinen leiripaikka löytyi jokaiseksi yöksi. Sen valintaan liittyy sama sääntö, joka pätee majoitteesta riippumatta. Jos löydät hyvän, harkitse vakavasti, sillä parempaa saa usein hakea. Päivän jääminen hieman vajaaksi on harvoin haitaksi, mutta sen venyminen ja energioiden loppuminen sitäkin enemmän.

Leirielämä alkoi tuntua rutiinilta jo ensimmäisenä iltana. Kaksi vaeltajaa lähti puiden tekoon kolmen muun kiskoessa kotaa pystyyn.

Teimme niin kuin meille oli opetettu. Ensimmäiset kuivat syttypuut kaivettiin rinkasta, ja uusia kuivateltiin polttimen ympärillä sitä mukaa kun puuta syötettiin pesään.

Risujen sijaan Juuvissa kannattaa polttaa puuta. Noin vaaksan mittaiseksi sahattua ja halkaistua, mutta kuitenkin sellaista, jonka keräämiseen ei tarvita erityisiä lupia. Tulta on ruokittava jatkuvasti, ettei se pääse välillä hiipumaan.

Kovassa lämmössä vähän kosteampikin puu palaa puhtaasti. Aamulla mukaan pakataan kourallinen kuivuneita pilkkeitä seuraavan illan sytykkeiksi.

Juuvin heikkous liittyy kaupungissa istuttuihin kutsuihin. Sen käyttö vaatii perehtymistä ja oikeastaan kokonaisen retkeilyfilosofian omaksumista. Anssi Romo onkin tuttu näky kotimaisilla erämessuilla. Juuvin voi ostaa verkkokaupasta, mutta sen idea on myyty melkein aina kasvotusten ja kodan lämmössä.

Tämä on epäilemättä yksi niistä syistä, jotka lopulta johtivat vaikeaan päätökseen. Harmillinen tieto Juuvin valmistuksen päättymisestä tuli kesän kynnyksellä, eikä jatkosta ole olemassa ainakaan valmiita suunnitelmia. Rivien välistä on kuitenkin luettavissa, ettei ilmoitus välttämättä tarkoita tarinan loppua.

Juuvin valmistukseen liittyy monia haasteita. Pieninä sarjoina valmistettava tuote syntyy pitkälle käsityönä, ja tuotannon näkökulmasta nykymuotoisen polttimen kohderyhmäkin on harmillisen rajallinen.

Idea itsessään on todettu toimivaksi. Ja tuotekehitys, kuten Romo itse sanoo, on parantumaton sairaus. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, se alkaa oireilla pitkän talven aikana.