Kirmailuja hankiaisilla

03.03.2021 | Jouni Laaksonen

Koronan takia viime keväänä lento- ja sulkapalloharrastukseni loppuivat kuin seinään. Se havahdutti huomaamaan, että olosuhteet ulkoliikuntaan olivat oivalliset. Lopulta hankikanto oli paras miesmuistiin.

Korona sulki ja pysäytti, mutta sai aikaan myös buumeja. Korona on hyvin epätasa-arvoinen vitsaus, se koettelee niin terveydellisesti kuin esimerkiksi ammatillisesti eri ihmisiä hyvin eri tavoin. Onneksi luonto on avoinna ilmaiseksi kaikille, ja sen moni huomasi aivan uudella tavalla vuonna 2020.

Lumettomasta Etelä-Suomesta kantautui uutisia, joiden mukaan kansallispuistoissa oli ruuhkaa ja maasto kului. Kansallispuistot ovat vain jäävuoren huippu Suomen laajasta retkikohteiden kirjosta. Olisi tärkeää saada kävijäpainetta jakaantumaan tasaisemmin.

Pohjois-Suomessa koronakevät oli sään puolesta melko tavanomainen. Lunta oli runsaasti ja talvi jatkui pitkään. Kävin kotimaakunnassa Kainuussa nauttimassa mahtavasta hankikannosta kuutena peräkkäisenä viikonloppuna. En tavannut retkillä yhtäkään muuta ihmistä.

Koko päivän hankikanto on mahtava aarre.

Maaliskuun puolivälissä huomasimme kotipelloilla ja -metsissä hiihdellessä, että hanki alkaa kantaa. Seuraavana viikonloppuna pakkasin autoon parimetriset, viitisen senttiä leveät retkisukset. Suuntasin Etelä-Kuhmoon kohteeseen, jonka metsistä olin kuullut hyvää.

Hanki hohti sinisen taivaan alla ja kannatteli hyvin. Pidän pitkistä metsäsuksista, joilla pääsen läpi talven hiihtämään juuri sinne, minne itse haluan. Mutta kun hanki kantaa, kevyemmillä suksilla on nautinto kiitää.

Loppujen lopuksi metsien puolesta retki ei ollut samanlainen täyttymys kuin olin toivonut. Auratulta tieltä piti hiihtää varsin pitkästi nuorien talousmetsien halki ennen kuin pääsin suojeltuun metsään, enkä sitten ehtinyt kovin kauan hiihtää vanhassa metsässä ennen kuin piti iltapäivällä kääntyä takaisin päin.

Muutamat metsälammet säästyneine rantametsineen olivat oikein viehättäviä.

Mutta retki oli toisella tavalla ikimuistoinen.

Kun putkahdin metsästä avosuolle, näin ahman jäljet. Tämä ei meillä päin ole mitenkään epätavallista, mutta mukavalta ja erämaiselta suurpetojen jälkien näkeminen aina tuntuu. Seurailin hitaasti löntystäneen ahman jälkiä hieman matkaa. Hiihtelin kappaleen matkaa puutonta suota, ja sitten tulin katsoneeksi taakseni. Olin juuri hiihtänyt ahman pesän yli!

Jälkiä olen nähnyt kymmenet kerrat ja elävänäkin olen tämän mustan karvapehkon nähnyt useamman kerran, mutta pesälle en ollut aiemmin osunut.

Pesä oli syvä onkalo avosuon lumisessa kumpareessa. Suuaukon edustalla oli auringon laajentamia ahman jälkiä ja jätöskasa. Ahma synnyttää helmikuussa, joten pesä saattoi olla noin kuukauden ikäisten poikasten turvapaikka. Otin pari kuvaa ja poistuin nopeasti paikalta.
 

Seuraavana viikonloppuna suuntasin Kuhmon toiselle laidalle, Tulisuo-Varpusuon soidensuojelualueelle. Taas heti alkuun törmäsin ahman jälkiin, mutta en sentään uutta pesää bongannut.

Hiihtelin pitkin aapasoita ja metsäsaarekkeita viitisen tuntia, parisenkymmentä kilometriä. Hanki oli vielä kovempi kuin edellisviikonloppuna, ja retkisuksilla saattoi vaikka luistella. Kylmä tuuli hieman latisti kevättunnelmaa, mutta toisaalta sen ansiosta aurinko ei pehmentänyt hankea lainkaan iltapäivälläkään.

Kun on hiihtänyt tuhansia kilometrejä enemmän tai vähemmän upottavassa umpihangessa, osaa todellakin arvostaa, kun hankikannolla pääsee helposti. Usein kevään hiihtovaelluksella saa nauttia aamuyöllä ja -päivällä hyvästä hangesta, mutta viimeistään iltapäivällä hanki tahmeutuu tai jopa soseutuu.

Koko päivän hankikanto on mahtava aarre.

Puiden juurille oli jo muodostunut vallihautoja ja hangelle pudonneet oksanpätkät ja naavaliehut olivat uponneet lumen sisään. Kevätaurinko lämmittää kaikkea tummaa rajusti. Pari puroa oli jo paljastunut kinoksen sisästä, mutta viime öiden napakat pakkaset olivat tehneet niihin uudelleen vankat jääkannet.

Jälleen huomasin, kuinka koko päivän retki antaa paljon enemmän kuin tunnin parin käväisy. Riihilammen laavulla tein pienen nuotion ja evästelin. Suojuotteja pitkin suunnistellessa tunsi olevansa kaukana arjesta.

Olin juuri hiihtänyt ahman pesän yli!

Viikkoa myöhemmin tein samanlaisen koko päivän hiihdon Juortanansalon-Lapiosuon soidensuojelualueen hangilla. Viikolla oli satanut vajaat kymmenen senttiä uutta lunta kantavan kuoren päälle, joten tällä kertaa valitsin metsäsukset. Juortanansalon aavoilla hiihtäessäni kiinnitin huomioni väreihin.

Mitä mieleesi tulee väristä harmaa? Maakuntasade? Likaisenharmaa? Mitäänsanomaton betoniseinä?

Lähdepä keväthangille ja hiihdä avosuon laidalla. Aavan ja metsän rajassa seisoo kaarnansa pudottaneita, kuolleita mutta silti mahtipontisia keloja. Kelot ovat harmaita, upeasti auringossa kylpeviä hopeanharmaita kaunottaria!

Yksi on pudottanut kaikki oksansa, latvansakin, ja seisoo valkean ja sinisen välissä kuin lipputanko. Toisella on koristeelliset oksat ja latvuskruunu. Kolmannessa roikkuu keltavihreitä luppoliehuja ja tummia naavatuppoja, neljännessä on mustia koloja kuin kerrostalossa, viides on täynnä kynnenjälkiä, kuudennessa tönöttää komea pahka. Nämä entiset nuoret aloittivat kasvunsa ennen kuin Suomi syntyi.

Olin huomaavinani eroja metsän keloilla ja suonreunan keloissa. Ensinnäkin metsän kelot ovat yleensä paksumpia. Metsän keloissa on palokoroja, suon laidan keloissa ei juurikaan. Metsän paksut kelot ovat lähes kaikki vahvasti kierteellä osakeyhtiö-muistisäännön mukaisesti oikealle ylös.

Suon keloissakin on kierteisiä, mutta yllättävän moni on lähes kierteetön. Tosin taitaa olla niin, että mitä paksumpi, sitä kierteisempi.
 

Pitkäperjantaina suuntasin naapurikunta Suomussalmelle, Murhisalon luonnonsuojelualueelle. Kainuun salot ja selkoset, kuten tämän kohteen lisäksi Elimyssalo ja Martinselkonen, ovat oivallisia pieniä erämaita. Jälleen mieli lepäsi koko päivän kauniissa maisemissa ja suksi luisti oivasti.

Hiihtelimme hangilla myös latusuksilla. Pääsiäistä seuraavan viikonloppuretkeni tein latusuksilla luistellen läheisellä ojittamattomalla suoaukealla. Latusuksilla kävimme myös toisella lähiseudun suolla, sillä kertaa koko perhe. Nuorempi tyttäreni keksi seuraa johtajaa -leikittää meitä ja niin päädyimme kiertelemään harvakseltaan kasvavia männyntarreja kuin pujottelukeppejä.

Eritoten latusuksilla hankikannolla hiihtoon tulee mukaan retkiaspektin lisäksi suksen luisto. Kun viilettää luistelutyylillä suon pintaa sinne minne mieli tekee, koukkaa halutessaan metsään ja laskee mäkiä sieltä missä taidot riittävät, saa kokea todellista vapauden ja vauhdin hurmaa.

Kevään viimeiselle hankihiihdolle lähdin vappupäivänä. Jätin auton Hiidenportin kansallispuiston kaakkoislaidalle. Käärmesärkän lakialue oli sulanut lumettomaksi ja aloitin retken kantaen suksia käsissäni. Muutaman sadan metrin jälkeen kuitenkin kevät vaihtui talveen ja laitoin sukset jalkaani.

Olen tehnyt Hiidenporttiin lukemattomia retkiä, mutta tutustakin retkipaikasta löytää aina uusia puolia. Metsät ja lammet etelärajan tuntumassa olivat minulle käymättömiä, ja nyt ne paljastivat salaisuuksiaan. Joutenlammen ja Väärälammen seudulla oli upeita kuusikkoisia notkoja, männikköisiä vaaranrintuuksia ja sylintäyttäviä haapajättiläisiä. Suurimmat muurahaispesät olivat jo paljaita ja asukkaita näkyi keon pinnalla auringossa verryttelemässä.

Edelleen toukokuun ensimmäisenä päivänä hanki kantoi retkisuksilla hiihtäjää pitkälle iltapäivään. Puoli kolmelta autolle palatessani hanki oli täysin kantava, joskin jo lopussa pinnasta märkä.
 

Eläinten jälkiä näkyi osalla retkistä yllättävän vähän. Esimerkiksi Juortanansalon hiihtopäivääni ennen oli satanut hieman lunta ja vain näätä oli loikkinut ja metso kävellyt sateen jälkeen reitilläni.

Toisaalta joillakin retkillä elämisen jälkiä näkyi paljon. Kun vein auton muutamaksi tunniksi huoltoon, päätin odotusaikana lähteä kävelylle aurinkoiseen säähän. Kävelin katujen vieriä, mutta sitten hoksasin, että hankihan kantaa kävelijänkin!

Suuntasin Pajakkajoen rantametsiin enkä voinut pidätellä hymyä suupielistä, kun hanki kertaakaan upottamatta salli kävellä tai juoksennella minne vain. Sinisen taivaan ainoa pilvi oli leijahiihtäjän bumerangileijan muotoinen valkea hattara.

Pajakkajoen varsilla, aivan taajaman tuntumassa näkyi yllättävän paljon eläinten jälkiä. Lumikon, kärpän, oravan, jäniksen ja ketun jälkien lisäksi eläinmaailmaan kuului täällä myös metsäkauris, jonka jälkiä en muualla Kuhmossa ole nähnyt.

Edellä mainittujen lisäksi lajilistalle kertyi kevään mittaan joko jälkinä tai live-havaintoina muun muassa teeri, riekko, metsäpeura, hirvi, karhu, ilves, pulmunen, viirupöllö, kurki, metsähanhi, joutsen ja ruostesiiven toukka.