Kirkkoveneellä Kongoon

01.06.2022 | Sauli Herva

Matka kirkkoveneellä halki Puruveden ja Pihlajaveden selkien ja labyrinttien on liikuntalomaa parhaimmillaan. Ahavan, auringon ja luontoelämysten lisäksi tarjolla on rautaisannokset kirkko- ja sotahistoriaa.

Savonlinnan torilla evääksi ensimmäisen päivän bussimatkalle puraistiin lihalörtsyt ja jälkkäriksi omenalörtsyt maitokahvien kera, vaikka tällä kertaa ei oltukaan matkalla Valamon munkkiluostarin.

Retken ensimmäisinä kohteina olisivat sen sijaan Kerimäen kirkkopitäjän merkkipaikat – Kallunmäen ikivanha kalmisto ja kirkonkylän ”Keltainen jättiläinen”, maailman suurin puukirkko.

Majoittumisen, huollon, ruokailujen ja saunomisen tukikohdaksi oli seikkailun alkupäivien ajaksi valikoitunut Pääkannanniemen leirikeskus Kerimäellä.

Vasta seuraavana aamuna siirryttäisiin soudun varsinaiseen lähtöpisteeseen, sotahistoriallisesti ja strategisesti merkittävälle Oriveden ja Puruveden vesistöt yhdistävälle Raikkuun kankaiden kanavalle.

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Kerimäen kirkkopitäjä perustettiin vuonna 1642. Tarina kertoo, että pitäjän ensimmäistä kirkkoa Katajamäelle vuosina 1643–1645 rakennettaessa, tuli Lempo aina yöllä purkamaan sen, mitä päivällä oli aikaansaatu.

Kirkonrakentajien mentyä viimein yöllä oikeaa kirkkopaikkaa kysymään, oli Lempo vastaukseksi vain huutanut, että ”Kallonmäelle”.

Siellä sitten neljä kirkkoa perätysten saivat olla rauhassa paitsi, että ensimmäisen poltti venäläiset ja kaksi seuraavaa salamat.

Sen sijaan Kallunmäen neljännen vuosina 1765–1768 ylös rakennetun kirkon kohtaloksi koitui purkutuomio ja siirto uuteen kirkonkylään Jouhenniemeen rakennettavan viljamakasiinin tarpeiksi vuonna 1858.

Seurakunnan väkiluku oli noussut kirkkopitäjän perustamisajoista 1600-luvun alkupuolen kolmen maarekisterikylän kourallisesta maatiloja jo yli 10 000 henkeen ja samalla kirkkotilat käyneet ahtaiksi.

Kerimäen ”keltainen jättiläinen”, kristikunnan ja koko maailman suurin puukirkko, rakennettiin vuosina 1845–1847. Johtoajatuksena rakentamisessa oli, että vähintään puolet seurakunnasta mahtuu kirkkoon sisälle yhtä aikaa.

Seurakuntalaisille oli määrätty työvelvollisuus verolukujen mukaan. Jokainen pitäjän 15–60-vuotias mies oli velvollinen vuorollaan osallistumaan kirkon rakennustöihin.

Kerimäen kirkko onkin Suomen suurin kirkkotila. Kirkon pituus on 45, leveys 42 ja korkeus 27 metriä. Ristin huippu yltää peräti 37 metrin korkeuteen. Istumapaikkoja on yli 3 000 hengelle.

Hirsirakenteinen kirkko on oman aikansa ihme, kirvesmiestaidon mestarinäyte.

Alttaritaulun aiheena on sattuvasti Jeesuksen sanat:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Raikuun kanavat sijaitsevat Oriveden ja Puruveden välillä Saimaan vesistössä.  Kanavan vesireitti koostuu Pistalan, Nurmitaipaleen ja Raikuun kanavista sekä näiden välisistä Särkipukrosta ja Kivilammesta.

Kanavan ympäristössä on ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisia puolustuslaitteita, jotka muodostavat yhdessä kanavamaiseman kanssa mielenkiintoisen ja vaikuttavan ympäristön.

Raikkuun kanavan salpa-aseman luontopolulla päästiin tutustumaan panssarivaunun kiviesteisiin, muurimaisiin kiviesteisiin, taisteluhautoihin, teräsbetonikorsuihin ja linnoitustykistöasemiin.

Taivaan täydeltä vettä niskaan vihmova harmaa sää oli juuri sopiva Raikuun salpa-aseman sodanaikaisiin puolustusvarustuksiin tutustumiseen.

Yhtään ei jäänyt epäselväksi, kuinka kurjaa olisi voinut olla sodan melskeissä joutua betonibunkkerien suojissa pelkäämään ja kyyristelemään.

Pohjoisen ja läntisen Puruveden Pihlajaniemenselkä ja Pajuselkä jätettiin myrskyisän sään takia soutamatta. Pääkantaan palattiin kiltisti bussikyydillä.

Iltapäivällä Sammalselältä puhallellut puhuri kuitenkin sen verran hellitti, että kirkkoveneeseen uskallettiin nousta. Puruveden helmi, Hytermä, ja ”Romu-Heikin” perintö päästiin kuin päästiinkin onneksi näkemään.

Hytermän luonnonsuojelualue on monumentti Heikki Häyryselle, nimismiehelle ja sotakamreerille, joka 1900-luvun alun vuosikymmeninä Kerimäellä paremminkin ”Romu-Heikkinä” tunnettiin.

Romu-Heikki oli ristiriitainen persoona, ronski suustaan ja äkkiväärä mielipiteistään. Kerrotaan hänen haukkuneen kirkkoherrankin vieraiden kuullen. Toisaalta Romu-Heikki arvosti työntekoa, halusi auttaa kärsiviä ja rakasti lapsia, luontoa ja eläimiä.

Romu-Heikki oli myös intohimoinen keräilijä ja Hytermä toimi tukikohtana hänen työkalu-, kansantaide- ja myllynkivikokoelmilleen.

Näkyvimpänä dokumenttina pääsaaren rannassa komeilee 99 vanhasta myllynkivestä kokoonpantu seitsemän metrin korkuinen Työn muistomerkki.

Seuraava aamupäivä saatiin soutaa aluksi navakassa, mutta vähitellen heikkenevässä tuulessa ja kauniissa säässä Mölsänselkää, Harvanselkää, Päiväkivenselkää ja Enanselkää kohti Punkaharjua.

Pitkähkön airorupeaman jälkeen Enanniemessä rantauduttiin. Muka vain vähän jaloittelemaan – metsän siimeksestä silmien eteen paljastui kuitenkin yllätys, kristikunnan ja koko maailman pienin puukirkko.

Punkaharjun piskuinen pilkepyhättö Enanniemen Kirkkovuorella on ikämies Kyösti Kupiaisen älynväläys ja omakätinen aikaansaannos.

Itsepilkottuja klapeja on 25 neliön suuruisen herranhuoneen seiniin ladottu 50 mottia, ja katon kannakeruoteisiin kuorittu 300 metriä riukua. Päällyskatteeseen on käytetty bitumikyllästettyä selluloosalevyä.

Pilkekirkon rakenteet ovat näin ajan hengen mukaisesti ekologisia ja luonnonmukaisia. Myös kiertotalous on huomioitu.

Vanha vellikello kilkattaa katon harjalla kirkonkellona ja ekotehokkuus näkyy muissakin yksityiskohdissa, kuten ikkunoissa.

Rovasti ja kamarineuvos Veli-Matti Hynnisen pilkekirkossa pitämän hartaushetken päätteeksi soudettiin vielä palan matkaa yli Enanselän.

Maihin noustiin Laukanlahdella Suomen Metsämuseo Luston laituriin. Metsämuseo on ylistyslaulu suomalaiselle savottaperinteelle, uitolle ja metsänhoidolle – puutavaraliikkeelle ja sen historialle ylipäätään.

Saman asian voi kokea toisinkin.

Joillekin suomalainen metsähistoria näyttäytyy katastrofina, irvokkaana näytteenä maaemon armottomasta ja kovakouraisesta kohtelusta, voimaperäisestä maakäytöstä ja vesistöjen pilaamisesta. Tai peräti isänmaan häpäisynä, luonnonympäristöjen ylimielisenä raiskauksena ja tuhoamisena.

Niin tai näin, kivenheiton päässä Punkaharjun Aseman Taidelaiturilla oli toisenlaista ajateltava ja elämyksellisyyttä ennen kuljetusta perusleiriin Pääkantaan.

Matkalla jalkauduttiin vielä toviksi tutustumaan Lautalahden vesiensuojelurakenteisiin ja kuulemaan Pro Puruvesi ry:n äärimmäisen arvokkaasta vapaaehtoistyöstä Puruveden suojelemiseksi.

Kolmas ja allekirjoittaneen osalta harmillisesti viimeinen soutupäivä oli Suomen ja Saimaan kesää parhaimmillaan.

Sopivaa alkuverryttelyä ennen tiukkaa soutua oli parin kolmen kilometrin aamupatikka Punkaharjun harjutiellä, ikivanhalla Savonlinnan ja Viipurin valtatiellä. Puruvesi jäi nyt selän taakse ja Pihlajavesi levittäytyi satojen saarten sokkeloisena labyrinttinä vähitellen edessä päin.

Pataniemen emännät olivat loihtineen lounaskattauksen, jollaista saa hakea mistä tahansa Saimaan rantojen ruokapaikasta. Herkkuähkyssä airojen kiskominen ei tosin sujunut enää yhtä vetreästi.

Pian pääsuunta vaihtui lounaasta luoteeseen ja kirkkoveneen kokka kääntyi kohti Pihlajaveden labyrinttejä ja yksityisomisteista majoittumisen, huollon ja ruokailujen tukikohtaa Kongonsaaressa.

Nenäniemessä maihin noustiin kuitenkin vielä tutustumaan erääseen kallioon louhittuun Salpa-aseman bunkkeriin.

Paikka paikoin näkymät Pihlajaveden pienillä kalliokareilla ja luodoilla olivat silmiä hivelevän hienoja ja kerroksellisia.

Siinä missä Puruvesi näyttäytyi luonteeltaan karuna, kirkkaana ja avarana, oli Pihlajavesi sokkeloinen, tumma ja salakavala. Ei ihme, että Saimaan suojeltu salaisuus norppa viihtyy juuri näissä maisemissa.

Romanttisen haaveilun katkaisi nyt kirkkoveneen partaalle kiilannut nopeakulkuinen moottorivene, ja valokuvaaja komennettiin kyselemättä vaihtamaan alusta.

Venematka monitoimimies Timo Tavin kyydissä Savonlinnan Kirkkoniemeen vilahti vikkelästi. Silti pahtapetäjän latvassa keikkuvaa sääsken pesääkin ehdittiin tutkailemaan.

Seuraava iltapäivä vietettiin perhejuhlissa Kaivopuiston edustalla Helsingissä. Taivaalla keikkuivat ja jyrisivät ja Suomen hävittäjäkandidaatit.

Pohjoisen miehelle etelänreissu kaikkineen oli kuin olisi näitä tulevia epävarmoja aikoja jotenkin jo enteillyt.