Kesähiihtoa Pallaksella

31.05.2023 | Sauli Herva

Kesähiihdosta tulee ensimmäisenä mieleen Norjan Stryn heinäkuussa tai Ruotsin Riksgränsen kesäkuussa. Vapaalaskijan kesäkauden voi avata myös Suomessa Lapin tuntureilla toukokuussa

Vapusta tai viimeistään äitienpäivästä lähemmäs juhannusta tunturit ovat käsittämättömän autioita turisteista ja muista kädellisistä, vaikka juuri silloin ulkoiluolosuhteet ovat yleensä hienoimmillaan ja luonto kiihkeimmillään.

Matkailuelinkeino on taas kerran saanut ainakin omasta mielestään uuvuttavan talvikauden viimein pakettiin, pannut pillit pussiin ja hävinnyt jonnekin muka hengähtämään ja rentoutumaan ennen kesäkauden uusia kiireitä.

Näin on toimittu iät ajat, vaikka samalla saarnataan Lapin kahdeksasta vuodenajasta ja matkailusesongin ympärivuotiseksi pidentämisen välttämättömyydestä. Ei kuulemma ole asiakkaita.

No ei tietty ole, kun melkein kaikki ovet ovat tiukasti säpissä.

Vuosikymmeniä alan puheita ja käytäntöjä läheltä seuranneena tilanne on absurdi.

Samaan aikaan, kun lähempänä ja kauempana etelän maalikylissä kärsitään ja kärvistellään katu- ja siitepölyssä, voi tuntureilla rentoutua shortseissa alkukesän auringossa ja lasketella kirkkaan kimmeltävällä firn-lumella jopa ilman paitaa.

Muutos tarvitsee edelläkävijänsä. Niinpä kokosimme ennakkoluulottoman porukan kasaan ja lähdimme toukokuun lopulla helatorstaina tutkailemaan Pallaksen lumiolosuhteita.

Meininkinä oli ottaa leppoisasti, nautiskella yhdessä hienoista laskuista ja lähes jo yöttömästä kesäyöstä vailla minkäänlaisia suorituspaineita.

Kokoontumisajo oli keskiviikkona iltasella ja tapahtuma käynnistyi yhteisellä palaverilla, ruokailulla sekä tietenkin viime hetken varusteiden välppäämisellä.

Leirin alkuun oli luvassa kaunista ja aurinkoista kesäkeliä, joten ensimmäisen laskupäivän retkikohteeksi valikoitui heti Taivaskeron takana itään aukeava legendaarinen, jyrkkä ja jännittävä laskupaikka Pyhäkuru.

Pallaksen hotellin ovi oli helatorstaina kiinni salvattuna, henkilökunta lomilla ja tunnelma aamulla pihapiirissä hiljainen kuin huopatossutehtaalla.

Eväät ja muut varusteet pakattiin ahkioon kuivalla tunturinummella reittiopastaulujen juuressa hyljätyn hotellin autioituneella nurkalla. Retken päätteeksi oli nimittäin suunnitelmana virkistäytyä ja nautiskella tunturipuron solinasta ja kevyestä kenttälounasta Vatikurussa.

Alkumatka saatiin kiskoa varusteita paljailla pälvillä melkein kilometrin verran ennen kuin hieman liukkaampaakin kulkualustaa alkoi vähitellen löytyä ahkion alle.

Laskuleirin ensimmäiset käännökset vedettiin kenties vähän malttamattomasti ja ehkä hätiköidenkin Vatikurun valkoisessa Veitikassa.

Pahimpien laskupaineiden hellitettyä nousemista jatkettiin Pyhäkeron ja Taivaskeron väliin jo kauttaaltaan lumettomalle ja verraten kivikkoiselle lakiharjanteelle, ja edelleen jalkapatikassa sen toiselle puolen.

Harjanteella ei ollut lumesta tietoakaan, mutta Pallaksen kokenut tunturiguru Tommi Kivimäki johdatti pettämättömällä lumivainulla kesähiihtäjien joukon tarkasti parhaiden lumien äärelle Pyhäkurun salaisiin painanteisiin.

Useimmille yksi tai ehkä joillekin kovakuntoisille kaksi fantastista noin 250 korkeuserometrin siivua oli sopiva avausannos ensimmäiselle, lähes helteiselle laskuleiripäivälle.

Pyhäkurun paluunousu ja vielä kertaalleen Veitikan vetäiseminen. Sen jälkeen hiet huuhdottiin pois jääkylmässä Vatikurussa, johon kesälaskijat varottavien esimerkin voimasta rohkaistuivat yksi toisensa perään pulahtamaan.

Toisen laskupäivän aamu valkeni vähitellen, mutta harmaana, koleana ja koko lailla edellisen vastakohtana. Vaan eipä syytä huoleen. Intohimoiset ja kursailemattomat laskijat tietävät kyllä, että jokainen päivä on hyvä hiihtopäivä.

Laskukohteeksi valikoitui Viivakuruksi aika lailla äskettäin nimetty Pallaskeron ja Palkaskeron välisen satulan takana itään aukeava kapea valkoinen lumirantu.

Tunturiin ei ollut nyt mitään kiirettä. Pitkän leiriaamiaisen päätteeksi laskijoiden joukko alkoi puolen päivän tienoilla verkkaisesti ja vähitellen sonnustautua veden ja tuulen pitäviin kuoripukuihin. Picnic-ahkion pakkaamiseksi ei ollut edes hyvää tekosyytä.

Pitkä loiva nousu taivallettiin maitopullosumussa aika ajoin kostean puoleisessa tunturimaastossa. Sulamisvedet tulvivat levottomina ja kiihkeästi alas rinnettä pakoreittiään purouomaa etsien. Sukat kastuivat litimäriksi taatusti jokaisella.

Viivakurun puoleisella tunturinlaidalla näkyväisyyttä riitti laskemiseen ja maisemien ihasteluun parasta aikaa jääpeitteestään vapautuvalle Pallasjärvelle asti.

Yksi tai kaksi vähän matalampaa laskua ja nousua oli sopiva annos tälle päivälle.

Kolmas laskupäivä oli sekin aluksi melko tuhruinen, mutta iltaa ja seuraavaa yötä kohti sääennusteet vähitellen paranivat.

Laskukohteeksi valikoitui Soilen rinteeksi nimetty Laukukeron lännen puoleinen painanne, missä talvella kertynyt lumipatja viipyy usein hieman pitempään.

Ajatus oli ottaa päivä aluksi aika lailla maltillisesti, säästellä nousuvoimia ja vain vähän herkistellä tulevan aamuyön uutta Pyhäkuru-reissua silmällä pitäen.

Herätyskellot asetettiin soimaan kello 02:00 ja kiipeämään kohti tunturiharjannetta lähdettiin tiheähkön hämärän kähmässä aavemaisen Pallas-hotellin pihasta kolmen aikoihin.

Taivaskeron ja Pyhäkeron välisellä lakiharjanteella oltiin neljän maissa. Orastavan alkukesän varttia vaille yötön yö valkeni vähitellen pilvipoutaiseksi varhaisaamuksi.

Aurinko oli vaivihkaa kiipeillyt pilvien takana yhä ylemmäs ja siivilöi nyt armollisesti upeita valonsädeviuhkojaan niiden välisistä keltaisista juovista alas maan päälle. Kesähiihtäjien ihastukseksi Pyhäkurussa vallitsi lähes tulkoon jumalallinen tunnelma.

Laskukäännökset sujuivat juhlallisesti kuin tanssiaiset renessanssihovissa. Oikea päivä koitti vasta kurusta ylös kiivettäessä viiden kuuden aikoihin.

Harjanteella luotiin kiitollinen katse Pyhäkuruun. Ohikiitävänä onnenhetkenä voi kädellinenkin toisinaan tavoittaa ehkä silmänräpäykseksi sijansa luomakunnan kirjon äärettömässä autiudessa.

Veitikka ja Vatikuru vielä yhden kerran. Sitten aamiainen, tirsat ja hopulla kohti maalikylien kiireitä ja pölinää.

Muistijälki huippukokemuksesta on luja ja pitkäaikainen. Toukokuiset laskuhommat kieltämättä ovat sen verran harvinaislaatuista herkkua, että suurella todennäköisyydellä kesälaskukausi avataan taas ensi vuonna Lapin tuntureilla.