Katoavaa kansanperinnettä?

20.04.2018 13:23 | Jouni Laaksonen

Pitkät metsäsukset ovat retkeilijän paras kulkuväline suurimman osan talvea suurimmassa osassa Suomea. Kuitenkin, jos tutkii retkeilyvälineliikkeiden valikoimia tai lukee retkeilyyn liittyviä medioita, tuntuu että metsäsukset olisivat marginaalilaji ja valtavirtaa olisi valita parimetriset teräskanttiset vaellussukset, karvapohjaiset liukulumikengät tai lumikengät. | Teksti & kuvat Jouni Laaksonen

Poimintoja Suomen suurimpien retkeilyliikkeiden myyntipuheista. Ensin kaksimetrisistä teräskanttisista vaellussuksista:

 

Meillä oli pitkät metsäsukset ja lähdimme sinne, minne halusimme.

 

”Pitopohjilla varustetut vaellussukset, täyspitkät teräskantit. Latusuksia selvästi leveämmät, eivät kuitenkaan kömpelöt metsäsukset.”

”Näillä väännät helposti tunturinkupeessa kauniita Telemark-käännöksiä.”

Sitten liukulumikengistä ja 160-senttisistä, leveistä suksista:

”Ketterät metsäsukset kiinteällä nousukarvalla.”

”Loistava valinta niille, jotka haluavat hiihtää omat latunsa.”

Jos talviretken ensisijaisena tavoitteena on mäenlasku, näiden kategorioiden sukset ovat ilman muuta hyvä idea.

Suomen pinta-alasta avotunturia on kuitenkin vain neljä prosenttia, valtaosa maatamme ja retkikohteitamme on metsän, soiden ja järvien mosaiikkia. Näissä oloissa pitkä metsäsuksi on aina hyvä ja usein ylivoimaisesti paras vaihtoehto.

Itse valitsen metsäsukset myös paljon avotunturia sisältävään erämaahan, sillä vähintään jokilaaksoissa on koivikoita, ellei peräti havumetsää. Siellä liian lyhyet sukset ovat usein niin upottavat kulkupelit, että niillä ei tahdo päästä etenemään, ellei löydä sopivaan suuntaan kulkevaa vanhaa jälkeä. Metsäsuksilla tulee toimeen avotunturissakin, mutta eittämättä teräskantista on kovassa rinteessä iloa.

Törmäsin joulun paikkeilla pariinkin blogikirjoitukseen, joissa kerrottiin retkestä alkutalviseen Itä-Lappiin. Toisessa ensikertalainen kaamosvaeltaja oli liikkeellä liukulumikengillä, toisessa näytti kuvien perusteella olevan matkassa vaellusukset ja liian lyhyet metsäsukset.

Kumpikin retkikunta yllättyi, kuinka hanki ei kantanut ja matkanteko umpihangessa oli hyvin hidasta ja raskasta. Oli pakko turvautua kelkanjälkeen tai palata omaa latua takaisinpäin.

Miksi metsäsukset ovat unohtumassa retkeilyvälineliikkeissä ja retkeilyalan medioissa? Varmaankin uusien trendituotteiden myynti on uutuudenviehätyksen vuoksi suurempaa kuin perinteisten metsäsuksien? Etelä-Suomen vähälumiset talvet taitavat myös osan kuluttajista unohtamaan, mihin pitkiä, kantavia suksia oikein tarvitaankaan.

Kuitenkin joka ikinen vuosi vähintään Suomi-neidon uumalta ylöspäin eli parhaissa talviretkeilykohteissa runsaslumista talvea on vähintään viisi kuukautta.

Ero Etelä- ja Pohjois-Suomen välillä on suksiasioissa tiedostettu jo kauan. Hugo Sandbergin kirjasta Hiihtourheilu Suomessa (1891) näkee, kuinka eri puolilla Suomea oli nähtävissä selvä trendi:

Pohjois-Suomessa suosittiin hyvin pitkiä suksia ja Etelä-Suomessa lyhyempiä. Suksenpituudet Ilomantsista ja Kajaanista Lappiin olivat 267–300 senttiä ja leveydet yhdeksän sentin molemmin puolin. Sukset Hämeen ja Keski-Suomen korkeuksilla olivat 200–237 senttiä ja leveydet 10–15 senttiä.

Etelä-Suomen pienipiirteisemmissä maastoissa, tihemmissä metsissä ja ennen muuta ohuemmalla lumipeitteellä lyhyemmät sukset puolustavat paikkaansa. Samoin Lapissa avotunturin kovalla hangella teräskanteista on iloa ja pituus ei ole aina oleellista.

Kuitenkin tämä eteläsuomalaisten olosuhteiden ja pohjoisimman Lapin tunturialueiden korostaminen suksitarjonnassa on mennyt yli. Tarjonta ja hypetys varmasti vaikuttavat siihen, millaiset sukset aloitteleva talvivaeltaja hankkii. Suurin osa Suomen pinta-alasta ja retkikohteista on noiden ääripäiden välissä, pitkän metsäsuksen valta-alueella.

Hiihtänyt olen tietenkin pikkupojasta asti, ja muistan mainiosti, miten riemukasta oli isän kanssa kirmailla hankikannolla pitkin Vantaan ja Sipoon peltoja. Latusuksilla saattoi hiihtää mistä vain, vaikka tapailla hapuilevasti luistelutekniikkaakin.

Kevättalven hankikanto on talvivaelluksellakin otollisin olosuhde. Hauska on hiihtää liukkaalla, kantavalla hangella, kun kilometrit taittuvat huomaamatta. Tällöin jalassa voi olla lähes millaiset sukset vain.

Hankikantoa on talvesta kuitenkin vain pieni murto-osanen, ja sen osuttaminen oman lomansa kohdalle on arpapeliä. Lisäksi hyvin harvoin hankikantoa on aamusta iltaan koko vaellusviikon ajan.

Ensimmäiset omat metsäsukseni ostin vuonna 1994. Ne olivat vain 240-senttiset, mutta toimivat edelleen kotimetsissä hiihtelyssä. Vuonna 1999 sain kunnolliset metsäsukset, 280-senttiset Järviset, ja ne ovat edelleen pääasialliset talvivaellusteni kulkupelit.

Oman ja lähipiirini kokemusten mukaan sanoisin, että sopiva metsäsuksen pituus normaalimittaiselle miehelle on vähintään 270 tai 280 senttiä ja naiselle tai kevyelle miehelle 240 tai 250 senttiä.

Lukuisat ovat kerrat, jolloin pitkästä suksesta on ollut iloa. Helmikuisella Repoaavalla paksu pakkashanki kantoi 280-senttistä sukseani täysin riittävästi, mutta kaveri upposi 210-senttisillä metsäsuksillaan syvälle jopa tekemälläni ladulla.

Maaliskuussa Tahvontuvan sauna veti puoleensa paljon talvivaeltajia eri suunnilta. Kaikki kyselivät toisiltaan, mistä on tultu, meneekö sinne hyvä jälki – eli pääsevätkö he sinne vaellussuksillaan. Meillä oli pitkät metsäsukset ja lähdimme sinne, minne halusimme, urattomaan Iso-ojan laaksoon.

Vapun alla Peurakairassa aamuvarhaisella yöpakkasen kovettama hanki kantoi kaikkia seurueessamme, mutta kun aamupäivä eteni ja lämpeni, 240-senttisillä hiihtäneet alkoivat humpsahdella ohuen sevän läpi tuon tuostakin. Pitemmällä pysyi pinnalla.

Joskus kuulee väitettä, että pitkä suksi on kömpelö. Muistan, kun itse siirryin 240-senttisestä 280-senttiseen. Ensimmäiset puoli tuntia suksi tuntui pitkältä ja ehkä jopa kömpelöltä. Sen jälkeen ei ole tuntunut.

Tosin on sanottava, että tiheään taimikkoon ei pidä metsäsuksilla eksyä!

Toki metsäsuksi on painava ja pitkä latusukseen tai muuhun lyhyeen sukseen verrattuna. Hiihtotekniikka on hieman erilainen, ja etenkin ylämäet mennään loivasti kiertäen eikä haarakäynnillä. Kuitenkin kun kerrankin kokee sen, miten lyhyellä suksella uppoaa syvälle ja pitkällä suksella pääsee etenemään varsin vaivattomasti, on kerralla myyty.

Kotimaakunnassani Kainuussa metsäsukset ovat tuttu näky autojen katolla, kun kylillä käy. Erilaiset ihmisryhmät käyttävät niitä niin harrastuksissa kuin erilaisissa työtehtävissäkin. Umpihankihiihdon MM-kisoissa on satoja osallistujia joka helmikuu, jokaisella metsäsukset. Kun hiihdän yli päivämatkan päässä erämaassa, en ole siellä koskaan nähnyt lumikenkiä ja hyvin harvoin vaellussuksiakaan, vaan nimenomaan metsäsuksia.

Olenkin sitä mieltä, että metsäsukset eivät ole unohtumassa, eikä umpihangessa etenemisen taito ja perinne katoamassa Suomesta. Mutta vähän pelkään, onko etelän retkeilyvälineliikkeissä ja osittain myös retkeilymediassa unohtumassa?

Tämä artikkeli ei ole ristiretki vaellussuksia, retkisuksia, liukulumikenkiä, lumikenkiä ja muita sellaisia vastaan.

Kevättalven parhaalle hankikannolle valitsen itsekin päiväretkelle jalkaani parimetsiet retkisukset. Yhden talven sain lainata liukulumikenkiä, ja huomasin ne oikein näppäriksi lähimaaston kallioisissa maastoissa esimerkiksi ahman jälkiä seuratessa ja uusia kuvakulmia jyrkistä paikoista etsiessä. Sama korostuu lumikengissä, niillä pääsee sellaisiin jyrkkäpiirteisiin kalliopaikkoihin tai tiheiköihin, joihin pitkillä suksilla ei ole mitään asiaa.

Mutta ainakin Pohjois-Suomessa pitkä, perinteinen metsäsuksi on ylivoimaisen hyvä kulkupeli läpi talven. Jos tuntuu, että muilla välineillä lumi upottaa niin paljon, että eteneminen on raskasta, kokeilepa pitkää metsäsuksea.