Kalannahasta asiaa

27.05.2019 | Marinella Himari

Muutin Pohjois-Norjaan Gisløyn saarelle 8. marraskuuta 2018, juuri sopivasti kokeakseni elämäni ensimmäisen kokonaisen rautupilkkikauden ja kaamoksen: vettä vihmoi vaakana, ja myrskytuuli huusi hirsimökin nurkissa. Märkä maa imi itseensä kaiken. Pihamaan ainoa valopilkku oli Laurin keittiössä palava lamppu, joka kutsui kahville.

Vuokraisäntäni Lauri puhuu usein siitä, kuinka rautu kantaa mukanaan revontulet, sateenkaaren ja kaikki kaamoksen sävyt. Rautuun on värjätty pohjoinen. Se on pioneerikala, joka ensimmäisenä jääkauden jälkeen muutti näille leveysasteille täyttäen joet, järvet ja lammet.

“Paitsi ne raudut, joille meren ikävä oli liian suuri”, Lauri sanoo ja jatkaa, “ne palaavat takaisin äidin kohtuun. Merirautu elää aikuisikänsä jäämeressä, kutee joissa ja  jokien yhteydessä olevissa lammissa, ja palaa lisäännyttyään takaisin kotiin. Poikaset kuoriutuvat ja varttuvat makeassa ennen kuin uivat suolaiseen. Muutaman vuoden meressä lihottuaan on aika vaeltaa takaisin synnyinjokeen uusia rautuja tekemään.”
 

Pilkkikausi oli hyvä tammikuun alkupäiville asti, kunnes sää yhtäkkiä muuttui: jatkuva lumimyrsky piti meidät sisällä, eikä järvelle ollut asiaa, vaikka miten teki mieli. Helmikuu onneksi oli kahteenkymmeneen vuoteen keskivertoa parempi. Kalaa tuli huhtikuulle asti, mutta kausi loppui kahta viikkoa normaalia aiemmin. Syynä tälle oli se, etteivät jäät päässeet rankan lumentulon takia vahvistumaan. Ne olivat heikentyneet tammikuun poikkeuksellisen runsaiden sateiden ja järven vedenpinnan nousun vuosi.

Kevät tuli aikaisin, mutta vetäytyi yhtä nopeasti. Riekot eivät ole pysyneet vauhdissa mukaan, niiden kesäpuku on vasta tuloillaan.

Vaikka kauden kalasaalis oli kokonaisuudessaan edellisvuotta heikompi, saimme ennätyskalat meriraudun ja taimenen suhteen. Kalojen keskikoko on myös kääntynyt nousuun, mikä lienee ainakin osittain kiitosta pienempien kutukypsien rautujen ottamisesta ruoaksi eli hoitamalla kääpiöitynyttä kantaa.
 

Ystävänpäivänä 14. helmikuuta meilläpäin juhlitaan skreitä, norjalaista arktista kututurskaa eli Barentsin meren turskaa, joka kutee täällä Vesterålenin ja Lofoottien sekä Senjan edustalla. Toisin kuin taimenet ja lohet ja monet muut lajit, joiden naaraskalat laskevat mätimunat veteen ja koiraat hedelmöittävät ne mädillään, turskaa ei moinen kiinnosta. Turskat harrastavat iloisesti seksiä, eli kutevat kalannahka kalannahkaa vasten. Sen vuoksi turskaa kutsutaan rakkauden kalaksi, ja siksi sitä juhlitaan ystävänpäivän tienoilla.

Myren kylällä, noin 12 kilometrin päässä meiltä, järjestetään myös vuotuiset turskan kielen leikkuun MM-kisat, joita mekin kävimme katsomassa. Osaan perata kalan vaikka silmät kiinni, mutta näin suurten vonkaleiden suolistus saati kielen kantojen katkaisu onkin sitten ihan eri asia. Pääsin siis kokeilemaan, miten moinen minulta luonnistuisi – heikon puoleisesti, kuten arvata saattaa: Lauri antoi ensiyritykselleni arvosanaksi 5-. Petrasin kuitenkin, ja pääsin lopulta kouluarvosanoissa sinne 7–8 tietämille.
 

Apilanmuotoiselta saareltamme on lähes yhtä pitkä matka Myren keskustaan ja siimakalastuksesta tunnettuun Støn kalastajakylään, jonka koukutustuvissa syntyvät 300-koukkuiset sinipallas-siimat sekä vanhoihin kertomuksiin suloisesti sotkeutuvat uudet tarinat, joilla ei ole loppua. Nimittäin, kun Lauri 20 vuotta sitten saapui saarelle, tuskin hänkään osasi arvata, millaisen yhteisön blogissaan jakamansa tarinat ja rakkaus valaita kohtaan vielä synnyttäisivät.

Kyllä kaikki täällä asuvat tietävät, ettei Laurin ole koskaan tarvinnut matkustaa muualle. Maailma on aina tullut Laurin luokse.

Niin tulin minäkin, ja niin ovat tehneet monet kymmenet kansalaisuudet ennen minua. Heistä osa on jäänyt pysyvästi Myreen osan palatessa aina joskus saarelle muistelemaan menneitä.