Kaksin keväthangilla

20.04.2018 13:27 | Jouni Laaksonen

Lasten kanssa retkeily on mukavaa, mutta joskus aikuiset tarvitsevat omaa aikaa. Mummi tuli kylään eli lastenhoito oli taatuissa käsissä. Lähdimme vaimon kanssa viikonloppuretkelle hohtaville hangille Tiilikkajärvelle. | Teksti & kuvat Jouni Laaksonen

Tiilikkajärven kansallispuisto on todellinen rajaseudun retkikohde.

Ahman jäljet ja kalasääsken pesät olivat kruunu tälle retkelle.

Puiston tunnetuin nähtävyys on Täyssinän rauhan (1595) rajapyykki, joka on vuosisatojen kuluessa toiminut valtakuntien, läänien, maakuntien ja kuntien rajapyykkinä. Tänä päivänäkin pieni luoto Tiilikkajärvessä on rajapiste Pohjois-Savon ja Kainuun maakuntien ja Rautavaaran ja Sotkamon kuntien välissä.

Tiilikkajärven lähes kahtia halkaiseva harju on se luonnonelementti, joka näkyy kesäretkeilijälle hallitsevana. Suurin osa puiston pinta-alasta on kuitenkin avosuota, mutta suomaisemat jäävät merkityiltä kesäreiteiltä vähälle huomiolle.

Talvella avosuot ovat loistavia kulkuväyliä ja jääkannen aikana rajaluodolle pääsee näkemään kiveen kaiverretut Ruotsin kruunut ja Venäjän ortodoksiristit läheltä.

Näillä ajatuksilla lähdimme vaimoni kanssa maalis-huhtikuun vaihteessa Tiilikalle. Muutamaa viikkoa aiemmin oli järjestetty perinteinen retkihiihtotapahtuma Tiilikan hiihto. Sen yhteydessä kansallispuistoon vedetään 10 ja 17 kilometrin ladut, ja ne olivat edelleen hyvässä kunnossa.

Hiihdimme aluksi hetken latua pitkin, ja nautimme lounaan Uiton kämpän tulipaikalla ladun varressa. Ladulla ja tulipaikalla tapasimme hymysuisia kevätpäivästä nauttivia latusuksilla sivakoijia.

Meillä oli metsäsukset ja pääosin hiihdimme latujen ulkopuolella. Saimme haluamamme annoksen suo- ja järvinäkymiä, ja näiden lisäksi löytyi myös vanhan metsän rauhaa.

Tiilikanautiossa aika oli pysähtynyt menneille vuosisadoille. Rajaluodolla tuuli oli pyyhkinyt lumen kiven pinnalta pois ja yli 400 vuotta vanhat hakkaukset näkyivät selvästi.

Yövyimme Kosevan pienessä söpössä autiotuvassa. Normaalien iltatoimien, kuten lumen sulatuksen, ruuanlaiton ja makuualustojen ja -pussien auki pöyheytymään levittämisen jälkeen kävimme järvellä ihailemassa auringonlaskun punerrusta, ja myöhemmin uudemman kerran kuunsirppiä ja kirkasta tähtitaivasta.

Aamulla hiihdimme järven länsilaidan tuntumassa takaisin Sammakkotammen pysäköintipaikkaa kohden.

Suhteeni luontokuviin on kaksijakoinen. Tai lähinnä eläinkuviin.

Perusretkeilijä näkee vuosikymmenien ahkeran vaellusharrastuksen aikana usein poroja, silloin tällöin pikkujyrsijöitä, jäniksiä, oravia, kettuja ja hirviä ja erittäin harvoin muita nisäkkäitä. Metsäkanalintuja ja muitakin lintuja näkee useammin, mutta ei juuri koskaan niin läheltä, että vaeltajan keveällä kameravarustuksella saisi julkaisukelpoista valokuvaa.

Kun sitten selaa luontokuvakirjaa, Vuoden luontokuvia tai ansioituneen luontokuvaajan kuvagalleriaa, tuntuu että upeat eläinkuvat antavat valheellisen kuvan Suomen luonnosta. Kärppä, saukko tai ilves nähdään niin läheltä että viiksi- tai häntäkarvat voisi laskea yksi kerrallaan. Susi ravistelee turkkiaan kuivemmaksi ja pisarat pöllyävät. Liito-orava liitää. Ja niin edelleen.

Tietenkin arvostan luontokuvaajien ammattitaitoa.

Jotta saa upeita lähikuvia eläimistä, tarvitaan valtavasti osaamista, ymmärrystä eläinten käyttäytymisestä, pitkiä objektiiveja ja usein myös eläinten ruokkimista tai muuta houkuttelua. Mahtavaa, että ammattilaiset näyttävät meille tavallisille tallaajille, millaisia upeita eläimiä luonnossamme elää – vaikka me itse niitä emme juuri koskaan näe.

Mutta talvi tuo nisäkkäät jokaisen ulottuville! Ei aivan livenä, mutta lumi tallentaa yön kulkijan jokaisen liikkeen, onpa se sitten rauhallinen käynti, pako- tai saalistusloikinta, kiepistä liikkeelle lähtö tai siipien veto maata pitkin soidinta aloitellessa.

Näimme Tiilikkajärvellä tavallisia lumijälkiä, kuten metsäkanalintujen, jäniksen, ketun ja näädän. Kevät oli jo niin pitkällä, että Sammakkojärvien välisen salmen sulapaikan jäällä näkyi joutsenen suuria räpylänjälkiä.

Hienointa oli seurailla ahman jälkijotosta Tiilikkajärven luoteisosassa. Erämaan asukki oli hypellyt luonteenomaisella tyylillään järven poikki. Se sattui rantautumaan lakkapääaihkin juurella, ja kun tajusimme nostaa katseemme jäljistä ylemmäs, näimme että männyn latvassa oli kalasääsken pesä.

Hiihdimme aurinkoisessa aamussa Tiilikkajärven jäätä kaakkoon. Kävimme katsomassa, mitä järven rannalle merkityt kaksi rakennusta ovat. Toinen oli romahtanut heinälato, toinen nykyään venevajana toimiva pärekattoinen harmaantunut rakennelma, luultavasti entinen heinälato sekin.

Järveä reunustavat aapasuot ovat olleet ennen vanhaan tärkeitä karjan talvirehun niittopaikkoja.

Itse olen luonteeltani sellainen, että en erityisesti kaipaa eläinten näkemistä retkilläni. Totta kai silti ilahduin, kun näimme tällä retkellä joutsenen lentävän ylitsemme, ja ison parven pulmusia.

Samoin ilostun aina, jos näen käpytikan pajallaan, koskikaran niiailemassa talvisella koskella, ketunpoikaset ryntäämässä karkuun pitkospuiden alta. Mutta en mene lintutornille kiikaroimaan lintuja, en haavi perhosia, enkä ruoki nisäkkäitä saadakseni eläinkuvia.

Kuitenkin minulle on tärkeää, että tiedän alueella elävän erämaan nisäkäs- ja lintulajistoa, samoin kuin vanhan metsän kääväkkäitä ja kovakuoriaisia, ehkä harvinaisia kasveja. Suuntaan lähes aina nimenomaan mahdollisimman luonnontilaisiin metsiin, soille, järville, tuntureille.

Retken loppupuolella näimme laajan avosuon keskellä yksinäisen, melko hentoisen männyn, joka ohuudestaan ja mataluudestaan huolimatta oli lakkapää. Siinä oli melkein suhteettoman suuri kalasääsken pesä, mahdollisesti aamuisen sääksen varapesä.

Ahman jäljet ja kalasääsken pesät olivat kruunu tälle retkelle.

luontoon.fi/tiilikkajarvi