Juoksuretki Tiilikkajärvellä

01.06.2020 | Tomi Savolainen

Pienten kansallispuistojen polut voi kokea jopa yhdellä juoksulenkillä. Tiilikkajärvellä pystytimme myös teltan, retkeilimme lasten kanssa ja pukeuduimme märkäpukuihin.

Juoksen Kosevan pikkuisen autiotuvan pihapiiristä keskikesän sateeseen. Helpot hiekkapolut ja järvi houkuttelevat sitä halkovalle kapealle Pohjoisniemelle.

Polku vie kirjaimellisesti veden rajaan. Paikoitellen harju nousee järvestä vain aavistuksen – kunnes se katoaa veteen. Kahden kilometrin juoksu on lämmittänyt kehon, katselen parinsadan metrin päähän vastarannalle.

Jos mukana olisi kaveri tai tuntisin veden, jatkaisin suoraan läpi. Swimrunin harrastajille Tiilikkajärven kansallispuisto sopii erinomaisesti. Pitkulainen järvi rantapolkuineen tarjoaa luontevasti juoksun ja uinnin yhdistelmiä.

Mutta ei takaisin kääntyminen harmita. Saan kokea kapean harjun toiseenkin suuntaan. Ohitan Kosevan-leirimme lähes näköetäisyydeltä ja jatkan polulle, joka oli edellisyönä kurnutuksen vallassa. Puoliltaöin saapuessamme otsalamppu osoitti tiiviisti polkuun, jotta emme talloneet jopa kymmenien vuosien ikään eläviä rupikonnia.

Päivällä niitä ei näkynyt. Juoksin harjun lyhyitä mäkiä ylös ja alas. Muistutin itseäni maastonmukaiseen askeleeseen ja tarkkaavaisuuteen, sillä olen oppinut, että vauhtipolkujen lomassa kivet ja juuret aiheuttavat helposti kivuliaita yllätyksiä.

Järven luoteiskulmassa käännyn oikeaan, ja juoksun luonne muuttuu. Märät pitkokset ja syvät juurakot vaativat tarkkuutta. Juuri tällaisilla keleillä kiittelen pitäviä ja maaston viestit jalkaan välittäviä polkujuoksukenkiä.

Juostessa aistit aukeavat. Kolea ja kostea alkukesä tuntuu polussa ja näkyy elinvoimaisessa vehreydessä. Ropinan tauotessa tuoksuu sadepäivältä.

Kiittelen kevyttä takkiani, jossa kalvo on ulkopinnalla. Se hengittää jopa juostessa ja tekee sadepäivien seikkailuista miellyttävämpiä ja turvallisempia. Täälläkin loukkaantumisriskeihin pätee erämainen asenne. Siksi pienessä liivirepussani kulkevat myös ohuet kuorihousut, eristävä avaruuslakana ja pidemmillä selkosilla kokoon taitettavat sauvat.

Kartan mukaan rannan tuntumassa olisi Täyssinän rauhan rajakivi vuodelta 1595. Käyn kurkkimassa, mutten huomaa sitä.

Koirakiven kieppeillä fiilistelen matkan etenemistä ja maisemien aukeamista. Jos en juoksisi, näillä main tulisi helposti vilu. Nyt kepeä asustus riittää. Hitaiden kilometrien jälkeen saavun idylliselle Tiilikanaukion torpalle. Juuri kunnostettu tupa on 1920-luvun asussa ja avoin kävijöille.

Nautiskelen tuvasta eväspatukan verran. Sitten juoksun halu voittaa ja suuntaan Uiton kämpälle. Sen pihapiirissä olisi kaivo, mutta edellisellä mittauksella vesi ei ole saanut juomakelpoista leimaa. Alueella suositellaan käyttövesien keittämistä.

Rengasreitti veisi Autio- ja Sammakkojärven kierrolle sekä Sammakkotammen varaustuvalle ja parkkipaikalle maantien varteen. Juoksen kuitenkin kaarisillan yli ja nautinnollista polkua Venäjänhiekan leirintäpaikalle.

Pitkä hiekkaranta on sateessa tyhjillään.

Kalmoniemeä kohti juostessa fiilis nousee ja polku kapenee. Olen hölkkäillyt vajaat kaksi tuntia. Kokemuksesta tiedän, että pitkiksillä ei kannata hätkähtää pieniä nuupahduksia. Yleensä energialisä etenkin kofeiinilla ryyditettynä tai ihan vaan jatkaminen auttaa.
Tiilikalla apu tulee maisemasta. Vastatuulessa on luonnon voimaa, kapeassa harjussa jotakin valtavan houkuttelevaa.

Polku sukeltaa jälleen järveen. Flow’n vahvistamana mietin sukeltamista, mutta järkiperustelut eivät ole muuttuneet.

Käännyn ja juoksen vielä tunnin tutuksi tulleita polkuja. Seuraavana kesäyönä nukun teltassa pienen tyttäreni kanssa pidempään kuin kellon ympäri.

Kirjoittaja on Polkujuoksija-lehden päätoimittaja.