Järeä reitti

20.04.2018 13:01 | Markus Sirkka

Salpalinja on Suomen ja Euroopan suurimpia linnoitustyömaita, jolla toisen maailmansodan aikana valmistauduttiin pysäyttämään Neuvostoliiton mahdollinen hyökkäys. Suomenlahdelta Sallaan ja edelleen Jäämerelle yltävään puolustusasemaan voi tutustua monin paikoin, mutta parhaiten se onnistuu patikoimalla Virolahdelta Lappeenrantaan yltävän Salpapolun retkeilyreitin. | Teksti & kuvat Markus Sirkka

Majaniemessä, Suomenlahden rannalla, tihuttaa vettä, pietaryrtit heiluvat kevyessä tuulessa. Harmaus peittää saaret, jotka kätkevät Salpalinjan, oikeammin Salpa-aseman tai Suomen Salvan, eteläisimmät linnoitteet. Pohjoisimmat ovat 1 200 kilometrin päässä Jäämeren rannalla, Suomen rajojen sisällä sijaitsevat linnoitteet Sallassa ja Savukoskella.

Muuten korsut ovat valaisemattomia ja puuosat ovat lahonneet tai poistettu.

Salpapolun retkeilyreitti seurailee Salpalinjaa ja alkaa täältä Majaniemestä, venevajojen kupeesta. Kyltti kertoo, että Miehikkälän pohjoisrajalle, Syvä Valkjärvelle, on matkaa 50 kilometriä.

Sittemmin reittiä on jatkettu vajaa kymmenen kilometriä Kymenlaaksosta Etelä-Karjalan puolelle, Ylämaalle, nykyisessä Lappeenrannassa sijaitsevalle Hostikan luolalle ja edelleen läheisen Kirpun linnoitteille.

Reitin patikointi on mainio tapa tutustua Suomen kautta aikojen suurimpaan rakennusurakkaan.

Salpapolku on sikälikin historialle silmiä avaava kokemus, että Suomenlahden ja Luumäen välinen osuus on vahvimmin linnoitettua Salpalinjaa, linnoitteita on todella tiheässä.

Koko Salpa-asemaan rakennettiin vuosina 1940–41 ja 1944 yhteensä 447 teräsbetonikorsua, 254 pallokorsua, 20 tykkiasemaa, 225 km kiviestettä, 130 km panssariestekaivantoa, 315 km piikkilankaestettä, 350 km taistelu- ja yhdyshautaa ja paljon muuta.

Aivan pienellä porukalla Salpa-asemaa ei tehty: töissä oli 35 000 miestä ja 2 000 lottaa. Ruotsistakin tuli vapaaehtoisia avuksi. Työpanos oli iso apu, mutta vielä tärkeämpää oli Ruotsista saatu materiaalinen apu.

Reitin varrella on myös kaksi asiaan vihkiytynyttä erikoismuseota. Virolahdella, reitin alkupäässä, tulee vastaan Bunkkerimuseo, ja vähän puolivälin jälkeen Salpalinja-museo Miehikkälässä. Molemmat sijaitsevat Salpalinjan varrella.

Kummankin museon kohdalla kannattaa pitää tauko, sillä Salpalinja ja sen rakenteet avautuvat aivan eri tavalla, kun on tutustunut museoiden antiin. Niissä voi myös tutustua valaistuihin majoitus- ja konekiväärikorsuihin, joista löytyy asianmukainen aseistus panssarintorjuntatykkeineen ja Maxim-konekivääreineen sekä kalustus, kuten laverit, ilmanvaihtokoneet, hellat, jopa vessa-astiat.

Muuten korsut ovat valaisemattomia ja puuosat ovat lahonneet tai poistettu.

Ensimmäinen korsu on jo Majaniemessä, se tosin ei kuulu reitin opasteilla varustettuihin nähtävyyksiin, sillä merenrantakallioon louhittu korsu on lähes kattoa myöten täynnä vettä. Viemäröinnin käyttöikä on tullut reilussa 70 vuodessa kirjaimellisesti täyteen tai viemäri muuten tukkeutunut. Osaa Salpalinjan linnoitteista on pidetty kunnossa aina 1980-luvulle, ja nyt osaa pidetään kunnossa muistomerkkinä sodasta ja maanpuolustustahdosta.

Kauaksi ei kuitenkaan tarvitse patikoida, kun vastaan tulee 20 hengen majoituskorsu, johon voi tutustua myös sisältä käsin. Lyhyen yhteyshaudan päässä on myös konekivääripesäke ja sen tähystyskupu. Aika on naamioinut betonia sammalella ja jäkälällä.

Teräsbetonikorsut ovat massiivisia rakennelmia: 560 m betonia ja 45 000 kg raudoitusterästä saatiin aikaan linnoite, minkä takaseinä oli 140 cm, sivuseinät 120, katto 210 ja viholliselle alttiimmaksi jäävä etuseinä 230 senttimetriä paksu. Korsu tehtiin kestämään jatkuvaa tykkitulta ja jopa 1000kg:n lentopommin osuma.

Metsä ja pihapiirit kätkevät korsut, mutta panssarivaunujen esteeksi tehdyt kivirivistöt hallitsevat maisemaa monin paikoin. Peltojen poikki, halki metsien ja järvien rannoilla kulkeva ja lukemattomista kivenjärkäleistä muodostuva monirivinen estekivilinja on vaikuttava näky. Estekiviä on Salpalinjalla yhteensä 350–400 000 kappaletta.

Kolme tonnia painavia kiviä voitiin kuljettaa sen aikaisilla kuorma-autoilla vain yksi kerrallaan ja siksi kuljetusmatkat pidettiin mahdollisimman lyhyinä. Reitillä voikin ihmetellä louhoksia, mistä estekivet on louhittu. Louhintatöiden yhteydessä löydettiin Suomessa ainoastaan Ylämaalla esiintyvä Spektroliitti.

Sittemmin kaunis korukivi on valittu Etelä-Karjalan maakuntakiveksi.

Salpavaelluksella kanssavaeltaja totesi, ettei enää ihmettele Egyptin pyramideja: ne ovat yhdessä paikassa, nämä pitkin maita ja mantuja!

Ravijoen paloaseman luona, aivan tien vieressä, korkeiden kuusien katveessa, kohoaa äkkijyrkkä Huovinkallio, minkä juurella konekiväärin ja 20 hengen majoitustunnelin, eli luolan, oviaukko tuijottaa ääneti kuin kykloopin silmä.

Paloaseman pihapiirissä on yksi reitin taukopaikoista ja varattava sauna. Sauna jää tällä kertaa testaamatta, mutta nuotiokatos tarjoaa sateensuojan tauon ajaksi.

Pilkkopimeän tunnelin ilma on kosteaa, missä teräs käy viivytystaistelua ruostetta ja aikaa vastaan. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta korsuissa ja luolissa ei ole valaistusta, joten perusretkeä paremmalle valaisimelle on nyt käyttöä. Aikanaan niissä istuttiin öljylampun valossa.

Luolia Salpalinjalla on yhteensä 25 kappaletta.

Sota-aikaan vähälle käytölle jääneet betonikorsut ja luolat ovat nyt monen luontokappaleen koti. Itse asiassa Salpalinjalla ei koskaan taisteltu, mutta sen merkitys kuuluu olleen kummallakin puolella rajaa huomattava: suomalaisille linja antoi turvaa ja tukea ja korotti neuvostoarmeijan kynnystä jatkaa sotaa syvemmälle Suomeen.

Konekiväärikammiossa yksinäinen sammakko pitää sadetta, hämähäkki napsii ravintoa avonaisen lähipuolustusaukon eteen kudotusta verkosta, lepakot ja perhoset talvehtivat. Kallion laella, konetykin suojaksi tehdyn kivikehän kupeelta pilkistää hatullinen kantarelleja. Muutenkin Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan rajamaat hemmottelevat kulkijaa käyttömahdollisuuksiin nähden turhan runsaalla sienisaaliilla: herkkutatteja, kehnäsieniä, haperoita. No, jätetään seuraavillekin herkkupaloja.

Tosin ruuhkaa reitillä ei tunnu olevan, kanssaretkeilijöitä ei tule vastaan. Museoilla sen sijaan on vilkkaampaa.

Salpapolku kulkee paljon metsäautoteillä ja pienillä peltoja halkovilla hiekkateillä. Tietä pitkin tallustaminen ei tässä tapauksessa juurikaan haittaa, rauhalliset, metsiä halkovat hiekkatiet sopivat reitin ja seudun tunnelmaan. Monet teistä on itse asiassa tehty linnoitustöitä varten.

Samalla käy selväksi se, että Salpalinja kulkee ihmisten ilmoilla, monin paikoin aivan ihmisten pihapiireissä. Reitillä maalaismaisemat lomittuvat metsien vihreyteen ja kallioiden hämyyn ja merituulien tuiverrukseen.

Moni taivaltaa yhdensuuntaisen reitin polkupyörällä. Paikoin pyörää pitää taluttaa, mutta pääosin menopeli soveltuu reitille hyvin. Kartasta voi tarvittaessa katsoa kiertotiet.

Vaalimaanjoen rannalla sijaitseva Muhikon kämppä tarjoaa kulkijalle makoisat löylyt. Tuvan toisesta päästä voi vuokrata vaatimattoman yösijan, jonka hiukan tunkkainen tunnelma muuttuu kodikkaaksi, kun tuli tohisee kamiinassa. Pihalla voi tulistella katetulla nuotiopaikalla ja telttailla.

Linnoitusmiesten aikanaan pystyttämää rakennusta voi vuokrata Kymenlaakson virkistysalueyhdistykseltä.

Muita varattavia saunoja on Ravijoen paloaseman ja Muhikon lisäksi Salpalinja-museolla ja Jermulassa, paikallisen rintamamiesten kannatusyhdistyksen eräkämpällä. Myös kämppää voi vuokrata, mutta pihalla on myös laavu ja teltalle sopivia paikkoja.

Reitillä on useita muitakin laavuja ja lisäksi varauskotia ja mökkivuokrausta.

Leiripaikkojen valintaan on hyvä kiinnittää hieman huomiota, sillä kaikki taukopaikat eivät sijaitse vesistön äärellä. Juomavettä saa reitin varrelta mm. museoilta, Sihkarinkallion leiripaikalta ja Jermulan kämpän kaivosta.

Salpapolku on jännittävä ja seikkailun makua sisältävä retkeilyreitti, joka nostaa retkeilijän lippalakin kunnioituksesta edeltäviä sukupolvia kohtaan.