Jälkiä

02.03.2020 | Tapani Leppänen

Maastopyöräily puhuttaa lähimetsissä ja kansallispuistoissa. Siihen kohdistuu ennakkoluuloja, sitkeästi eläviä myyttejä ja avoimia kysymyksiä. Uhka vai mahdollisuus?

Maastopyöräily kuluttaa polkuja.

Samoin tekevät kävely ja juoksu – toisin sanoen kaikki sulan maan aikaan poluilla tapahtuva ulkoilu ja liikunta. Eikä ulkoilu ainoastaan kuluta polkuja, vaan se on ne polut synnyttänyt. Yksikään polku ei ole luojan luoma sen enempää kuin Metsähallituksen tai liikuntatoimen rakentama. Polut ovat syntyneet tallaamalla ja käytön lisääntyessä ne joko vahvistuvat tai sen puutteessa ne hiljalleen umpeutuvat.

Tämä on lähtökohta, joka helposti unohtuu, kun käydään keskustelua pyöräilyn tai jonkun muun ulkoilumuodon ekologisista vaikutuksista.

Kulkijan silmä on tottunut kengänjälkiin, ja toisin kuin renkaanjälkien, niiden katsotaan kuuluvan polulle.

 

Maastopyöräily elää toista aaltoa. Ensimmäinen oli enemmän välinebuumi, joka syntyi 90-luvulle tultaessa lajin rantautuessa Suomeen. Silloin jokainen halusi maastopyörän, mutta vain harvat ajoivat maastossa.

Tämä jälkimmäinen, nyt meneillään oleva noste, näkyy myös metsässä. Se on aiheuttanut ymmärrettävää ja ihan tervettäkin kysymysten asettelua, mutta myös some-ajalle tyypillistä keskustelua, joka menee helposti tunteisiin.

Maastopyöräilyn on pelätty pilaavan luontoa ja aiheuttavan vaaraa jopa kanssakulkijoiden turvallisuudelle. Enimmäkseen kysymys taitaa kuitenkin olla siitä, että monelle kokeneellekin luonnossa liikkujalle ilmiö on uusi ja siihen liittyy epäluuloja. Kuten renkaanjälkiin.

Välillä tuntuu, että niistä ei päästä yli.

”Saappaanjälkien katsotaan johtuvan kosteudesta, mutta renkaanjäljet johtuvatkin pyöräilystä”, sanoo Suomen Ladun maastopyörähankkeiden asiantuntijana toiminut Tiina Riikonen.

Kulkijan silmä on tottunut kengänjälkiin, ja toisin kuin renkaanjälkien, niiden katsotaan kuuluvan polulle.

 

Ulkoilulajien vaikutuksia arvioitaessa vaakakupeissa ovat aina ihminen ja luonto. Niiden välillä pyritään sopusointuun, mutta käytännössä luonnon virkistyskäyttö aiheutta aina jonkinlaista rasitusta.

Se on retkeilyn ja liikunnan tuottaman hyvinvoinnin hinta.

Luonnossa liikkumisen edut ovat kiistattomia sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta. Viime vuosina maastopyöräilystä on tullut tärkeä osa kokonaisuutta, mistä syystä Suomen Latukin on ollut lajia edistämässä ja sen olosuhteita kehittämässä.

Vaikka luonnon virkistyskäyttö ja sen suojelu voivat toisinaan olla ristiriidassa, ne eivät ole toisistaan riippumattomia. Esimerkiksi Luonnonsuojeluliitossa retkeily nähdään tärkeänä osana luonnonsuojelutyötä. Ihminen oppii arvostamaan luonnon monimuotoisuutta helpommin, jos hänellä on henkilökohtainen, elämyksellinen luontosuhde.

Tähän kysymykseen liittyy ensimmäinen myytti, yllättävän monessa maastopyöräilyä kritisoivassa kirjoituksessa toistuva tulkinta, jonka mukaan luontoelämys olisi pyöräilijälle jollain tavalla toissijainen tai vähemmän tärkeä kuin kävelijälle.

Tiina Riikonen huomauttaa, että iso joukko ihmisiä on löytänyt luontoon juuri maastopyöräilyn kautta. Hän korostaa, ettei tarkastele lajia yksisilmäisesti, vaan eri ulkoilulajien sekakäyttäjänä.

”Meidän pitäisi keskustella siitä, kuinka mahdollisimman iso osa porukasta pääsisi nauttimaan luonnosta eikä siitä, millä porukalla sinne on etuoikeus mennä.”

Riikosen ajatusmaailma lähtee siitä, että polkujen kuluminen on pieni hinta siitä, että ihmiset saadaan luontoon.

Maaston kuluminen ja eri liikuntamuotojen väliset ristiriidat nousevat esiin aika harvoissa paikoissa: isojen kaupunkien virkistysalueilla ja suosituimmissa kansallispuistoissa. Syrjäseuduilla maastopyöräilijöitä kiitellään siitä, että polut ylipäätään pysyvät auki.

Polkujen katoamisesta kirjoitetaan yhtä huolestuneeseen sävyyn kuin niiden kulumisesta.

Maastopyöräilijät muistuttavat usein, että valtaosa pyöräilystä tapahtuu talousmetsissä, siis ihan muualla kuin siellä, missä lajia kritisoidaan. Niin tapahtuu valtaosa patikoinnistakin, mutta mikään ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että suosituimmille alueille kohdistuu suurin käyttöpaine.

Helsingin Keskuspuisto on yksi niistä, joiden ympärillä keskustelu aika ajoin leimahtaa. Kaupungin viheralueiden suunnittelusta vastaava Tiina Saukkonen ei kuitenkaan suostu näkemään Keskuspuiston kulumista ongelmana.

”Se kuvaa alueen merkitystä helsinkiläisille”, hän sanoo.

Saukkosen mukaan maastopyöräilyyn liittyvä palaute on enimmäkseen negatiivista. Silloin kun se on rakentavaa, ihmiset toivovat, että pyöräilijöille osoitettaisiin omia reittejä.

Koska metsään on palautettava rauha, Saukkonen otti asiakseen tutustua lajiin ja laji-ihmisiin. Yhteistyön pohjalta Keskuspuistoon ollaan nyt merkitsemässä ensimmäistä maastopyöräreittiä. Suomen Latukin on ollut hankkeessa mukana.

”Keskuspuisto on luonnoltaan monimuotoinen ulkoilualue. Minun tehtävänäni on hoitaa sitä niin, että se pysyy sellaisena”, hän sanoo.

Saukkonen on koulutukseltaan metsänhoitaja. Hän tuntee maaston kulumiseen liittyvät lainalaisuudet, on tehnyt aiheesta gradunsakin.

Herkimpiä kulutukselle ovat rehevät lehdot, soistuneet turvepohjaiset maa-alueet sekä karut jäkäliköt. Tällaisilta alueilta kasvillisuus katoaa kokonaan ja riippumatta siitä kuljetaanko polkua jalan tai pyörällä. Kosteaan maastoon syntyy mutaikko. Juuret nousevat esiin.

”Reitin avulla pyrimme ohjaamaan painetta pois herkimmiltä alueilta ja arvokkaimmilta biotoopeilta. Tarvittaessa rakennamme rumpuja ja kunnostamme ongelmakohtia sorastuksen avulla.”

Maaston sietokyvyn lisäksi puhutaan sen palautumisesta, ja silloin tilanne kääntyy.  Kulutukselle herkät kosteat paikat uusiutuvat kaikista nopeimmin. Kuivassa kangasmetsässä ja kalliomaastossa muutokset korjaantuvat hitaasti, jos ollenkaan. Pyöräilyyn ne sopivat silti parhaiten. Virkistysalueen maisema-arvo ei juuri muutu, vaikka kallio kuluu paljaaksi.

 

Kansallispuistoissa asiat eivät ole niin yksiselitteisiä. Ne ovat ensisijaisesti luonnonsuojelualueita, joissa virkistyskäyttö tapahtuu aina luonnonsuojelun ehdoilla.

Päättyneellä vuosikymmenellä keskustelua on herättänyt juuri kansallispuistojen avautuminen pyöräilijöille. Kun suojelualueiden valtakunnallisia hoidon ja käytön periaatteita päivitettiin vuonna 2014, niihin kirjattiin aiempaa selvemmin, että maastopyöräily voidaan suojelualueella hyväksyä, jos siitä ei katsota aiheutuvan alueen perustamisarvoja tai turvallisuutta vaarantavia haittoja.

Tästä eteenpäin kysymys on tulkinnasta. Periaatteiden soveltaminen on tasapainoilua luonnonsuojelun, ulkoilun ja luontokokemusten välillä, ja erilaisia näkemyksiä esiintyy Metsähallituksen sisälläkin.

Rannikon Luontopalvelujen luonnonsuojelupäällikkö Pekka Heikkilän mielestä keskustelu pyörii ylipäätään liiaksi polkujen kulumisen ympärillä.

”Aiheuttaako maastopyöräily enemmän jälkiä kuin kävely? Ei välttämättä, mutta sillä on muitakin vaikutuksia. Minua häiritsee eniten, että niitä ei tunnisteta.”

Heikkilän mukaan keskustelua käydään rohkeus–varovaisuusakselilla. Ääripäät pyrkivät edistämään kaikkia liikkumismuotoja tai kieltämään kaiken ylimääräisen liikkumisen luonnonsuojelun nimissä.

”Lähden itse siitä, että aina löytyy kompromissi, jossa asioita mahdollistetaan, muttei täysin vapauteta. Kun kaikkia vaikutuksia ei tunneta, on edettävä varovaisuusperiaatteen mukaisesti.”

Pohjanmaan-Kainuun Luontopalveluiden kehityspäällikkö Veikko Virkkunen muistuttaa, että maastopyöräilyn suosio ei ole irrallinen ilmiö, vaan osa suurempaa, luonnon virkistyskäyttöä kohtaan lisääntynyttä kiinnostusta.

Metsähallituksen hoitamilla retkeily- ja suojelualueilla käyntimäärät kohosivat päättyneen vuosikymmenen aikana viidestä miljoonasta seitsemään miljoonaan. Kansallispuistoissa muutos on vieläkin dramaattisempi.

”Mitä suositumpi kohde, sitä suurempi kasvu”, Virkkunen summaa.

”On ihan ymmärrettävää, että maaston kulumiselle etsitään syyllisiä. Tosiasiassa suurin osa kulutuksesta johtuu kuitenkin jostain ihan muusta kuin pyöräilystä.”

Pyöräily on jokamiehenoikeus, joskin ajalta, jolloin maastopyöräilyä ei ollut olemassa siinä muodossa kuin me sen nyt tunnemme. Suojelualueiden ulkopuolella se on joka tapauksessa sallittua, mikäli maankäytölle ei aiheudu ”vähäistä suurempaa haittaa”.

Kansallispuistoissa ja muilla suojelualueilla jokamiehenoikeudet pätevät sovelletusti. Liikkumista rajoitetaan tarpeen mukaan puiston järjestyssäännöissä, ja maastopyöräilyn osalta näitä rajoituksia on ryhdytty varovaisesti purkamaan.

Käytännössä maastopyöräily voidaan sallia, joko ”sille osoitetuilla reiteillä” tai ”selvästi erottuvilla poluilla”. Jälkimmäistä ilmaisua käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 2011 perustetun Sipoonkorven kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmassa. Siihen aikaan sitä pidettiin Metsähallituksen sisälläkin liberaalina ja käänteentekevänä linjauksena.

Rannikon Luontopalvelujen puistonjohtaja Harri Karjalaisen työpöydällä on parhaillaan Nuuksion hoito- ja käyttösuunnitelman uudistus. Sipoonkorpeen verrattuna Nuuksion nykytilanne on päinvastainen. Muutamaa ulkoilutietä lukuun ottamatta pyöräily on kokonaan kiellettyä, mutta sitä esiintyy lähes koko puiston alueella. Karjalaisen mukaan luvaton pyöräily saadaan parhaiten kuriin suunnittelemalla siihen soveltuvia reittejä. Nuuksiossakin maastopyöräily tullaan todennäköisesti sallimaan ainakin osalla reiteistä.

”Maastopyöräilyn aiheuttama kulutus kohdistuu pääsääntöisesti poluille ja on sen vuoksi hyvin hallittavissa. Jos polut ovat hyviä, tilanne on siltä osin kestävä”, hän sanoo ja huomauttaa, että ongelmakohdissa kysymys on paljolti myös reitistön korjausvelasta. Toisaalta maastopyöräilyn vaikutukset, olivatpa ne mitä hyvänsä, kohdistuvat patikointia laajemmalle alueelle. Pyöräilijä kun ehtii samassa ajassa pidemmälle.

Karjalainen on omien puistojensa suurkuluttaja myös vapaa-ajallaan. Hän tuntee liikkumistavat omakohtaisesti ja muistuttaa, että sikäli kun maaston kulumisella tarkoitetaan polkuverkoston laajentumista, se tapahtuu lähes yksinomaan kävelijöiden toimesta.

”Pyöräilijät lähtevät seurailemaan jalan tehtyjä polkuja, mutta maastopyöräily itsessään ei juurikaan synnytä uusia”, hän sanoo.

Polkujen leventymisessä on vähän samaa vikaa.

”Jos kuralätäkössä näkyy pyörän jäljet, ne aiheuttavat usein pahennusta. Todellisuudessa pyöräilijä on ajanut suoraan, mutta kävelijä on luultavasti kiertänyt sen lätäkön ja leventänyt polkua.”

Jälleen yksi sitkeänä elävä myytti. Että kaikista lajeista juuri pyöräily aiheuttaisi metsään kuraa tai lätäköitä. Ihmisen mielessä renkaan jälki yhdistyy mutaan ja syntyy kuva, että pyöräilijä on sen rapakon aiheuttanut.

 

Mitä maastopyöräilyn ympäristövaikutuksista sitten tiedetään?

Kotimaista tutkimusta, varsinkaan sellaista, joka sulkisi pois muut liikkumistavat, ei juuri ole. Maailmalla tehtyjen tutkimusten valossa sillä näyttäisi olevan korkeintaan kävelyä vastaava, mutta monien tapaustutkimusten perusteella jopa alhaisempi vaikutus, kun puhutaan nimenomaan maaston kulumisesta. Tällaiseen johtopäätökseen on tullut muun muassa useita vaikutustutkimuksia ja tutkimusten yhteenvetoja tehnyt amerikkalainen Jeff Marion.

Kävelyn aiheuttama kuormitus on pistemäistä ja siten voimakkaampaa. Pyörän rengas rullaa koko pinnallaan. Paine jakautuu suuremmalle alueelle, jolloin vaikutukset ovat ainakin teoriassa pienempiä.

Tähänkin liittyy yksi sitkeästi elävä myytti: läskipyörä. Valtavan kokoisilla renkailla varustettu pyörä näyttää epäilijöiden silmissä paholaisen keksinnöltä, joka tuhoaa altaan kaiken elinkelpoisen. Todellisuudessa leveän renkaan pintapaine on kaikista pienin.

Marionin pääviesti on se, että erilaisista käyttömuodosta ei tarvitse olla huolissaan, vaan reittien suunnitteluun ja kestävöintiin kohdistuvasta osaamisesta ja resursseista.

Toisaalta tiedetään, että maaston välitön kuluminen on vain yksi maastopyöräilyn aiheuttamista vaikutuksista ja suunnittelijan näkökulmasta vieläpä helpoimmin hallittavia asioita.

Paljon vähemmän tiedetään esimerkiksi sitä, millaista häiriötä pyöräilijä aiheuttaa linnuille tai eläimille. Se tiedetään, että nopea liike voi olla vaikeammin ennakoitavaa. Eläin ehtii siis väistää hitaammin liikkuvaa kävelijää, mutta pyöräilijä saattaa yllättää ja aiheuttaa shokkireaktion.

Tältäkin osin tutkimustieto on peräisin eri puolilta maailmaa ja näyttäytyy osin ristiriitaisena. Eläinten käyttäytyminen on hyvin lajikohtaista. Metsähallituksen asiantuntijat korostavat, että pyöräilyn ekologisista vaikutuksista tarvittaisiin lisää tutkittua tietoa ja mieluiten suomalaisilta suojelualueilta.

Myös maailmalla Jeff Marion ja muut tutkijat korostavat lisätutkimuksen tarvetta.

 

Kehityspäällikkö Veikko Virkkunen muistuttaa, että Suomessa reittien suunnitteluperinne ei ole kovin aktiviteettilähtöinen.

”Tähän asti kysymys on ollut maastopyöräilynkin kohdalla lähinnä jokamiehenoikeuksien laajentamisesta. Vasta viime vuosina on alettu muodostaa mielekkäitä kokonaisuuksia nimenomaan pyöräilijöiden näkökulmasta.”

Suomessa reitit ovat useimmiten monikäyttöreittejä. Se on pohjoismainen, jokamiehenoikeuksiin liittyvä erikoisuus, muttei itsestään selvä suunnitteluperiaate. Virkkusen mukaan suosituimmissa kohteissa on järkevää tehdä myös puhtaasti pyöräilyyn tarkoitettuja reittejä.

”Ruuhkaisimmilla reiteillä puhutaan eri käyttäjäryhmien yhteensovittamisesta, mutta myös siitä, että mikromittakaavassa pyöräilijä odottaa polulta ihan erilaisia asioita kuin kävelijä. Vaihtelua ja ajettavuutta”, hän sanoo.

Reittien suunnittelussa kuormitusta pyritään ohjaamaan kuivemmille ja kestävämmille maapohjille. Kosteita paikkoja pitkostetaan ja yhä useammin myös sorastetaan. Jälkimmäinen on elinkaarikustannuksiltaan edullisempi tapa, mutta pitkospuistakaan ei olla luopumassa. Ihmiset pitävät niistä ja myös siitä, että polut ovat mahdollisimman luonnonmukaisia ja riittävän haastavia. Ylirakentamista pyritään välttämään.

Virkkunen muistuttaa, että reitin perustaminen aiheuttaa vaikutuksia paljon enemmän kuin sen lisääntyvä käyttö.

Jos polku syntyy kestävälle pohjalle, se saavuttaa tietyn pisteen, jonka jälkeen muutokset voivat olla olemattomia. Pieni käyttäjämäärä aiheuttaa suhteessa suuremmat kokonaisvaikutukset.

 

Virkkunen on itse tehnyt kulumisseurantaa Syötteen kansallispuistossa. Omassa pro gradu -tutkielmassaan hän toteaa, että käyttöpaineen ohella yksi merkittävimmistä maaston kulumiseen vaikuttavista tekijöistä on korkeus merenpinnasta. Ylhäällä tunturissa kasvillisuuden uusiutuminen on hitainta ja riski reittien leventymiselle on suurin.

Yksi keskustelua herättäneistä alueista on Urho Kekkosen kansallispuisto, jonka merkityillä reiteillä maastopyöräily sallittiin vuonna 2017.

”Muutosvaiheessa epäilijöitä riitti. Ajateltiin, että pyöräilijät ajelevat karut tunturikankaat piloille”, sanoo kansallispuistonjohtaja Pirjo Seurujärvi.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja keskustelukin on siltä osin rauhoittunut. Seurujärvi katsoo, että pyöräily on opittu ymmärtämään paremmin yhtenä luonnossa liikkumisen muotona.

”Aiemmassa järjestyssäännössä pyöräily oli kielletty juuri maaston kulumiseen vedoten. Vähitellen pyöräilyn myönteisistä vaikutuksista alettiin puhua enemmän ja siitä, ettei se loppujen lopuksi kuluta maastoa sen enempää kuin kävelykään. ”

Se erityispiirre avotunturissa kuitenkin on, että ajaminen polkujen ulkopuolella on ylipäätään mahdollista.

”Se voi olla kielloista huolimatta houkuttelevaa, kun kivikkoisen polun vieressä on sileää tunturikangasta, jota pitkin on paljon helpompi ajaa”, Seurujärvi sanoo.

Poluilta poikenneista on riittänyt puhetta. Seurujärven mukaan kysymys on yksittäistapauksista, mutta hän myöntää, että ilmiö on olemassa ja sitä seurataan.

”Väärinkäytökset eivät jää huomaamatta. Palautetta tulee sekä muilta retkeilijöiltä, että pyöräilyn maineesta huolta kantavilta pyöräilijöiltä.”

 Perustellusta syystä pyöräilyä voidaan rajoittaa merkityilläkin reiteillä. Kiilopään huipulle vievällä Kiirunanpolulla näin tehtiinkin heti kesällä 2018, samassa yhteydessä, kun sen eroosioherkimmille paikoille rakennettiin uusia portaita.

Sompiosta Laanilaan johtavalla Ruijanpolulla evättiin luvat maastopyörätapahtumalta. Kilpailutoimintaa rajoittamalla vältettiin suuri yksittäinen kulutuspiikki, mutta säilytettiin mahdollisuus jokamiespyöräilyyn.

Sitten on tietysti vauhti. Tiina Riikosen mukaan siihenkin liittyy myytti, sillä maastopyöräily mielletään liian usein vain kilpaurheiluksi tai ekstremelajiksi. Alamäkipyöräilyyn tai enduroon ”vauhti ja vaaralliset tilanteet” toki kuuluvat, mutta näitä lajeja ei harrasteta virkistysalueella tai kansallispuistoissa, vaan rakennetuilla suorituspaikoilla.

Suurimmalle osalle maastopyöräilijöistä polkuajo on retkeilyä siinä missä patikointi, eikä vauhtikaan ole välttämättä kovin paljon suurempi. Vähänkään haastavammalla reitillä polkujuoksija on yleensä nopeampi.

Maastopyöräilijä väistää. Sen pitäisi olla itsestään selvyys, ja enemmistölle se onkin. Aktiiviharrastajat omaksuvat yleensä lajietiketin ja kantavat huolta pyöräilyn maineesta.

Jos hakemalla haetaan riskitapauksia, Riikonen mainitsee moottoripyöräilystä sähkömaasturin selkään siirtyvän vauhtiveikon, joka tulee lajikulttuurin ulkopuolelta.

”Siinä on mahdollisuus pilata lajin maine, jos vilkas ulkoilureitti tai kansallispuisto aletaan nähdä jonkinlaisena suorituspaikkana”, hän sanoo.

Sähköpyörä mainittu. Syöttö lapaan niille, jotka ovat ottaneet maastopyöräilyn hampaisiinsa?

Puistonjohtaja Harri Karjalaisen mukaan sähköpyöriin liitetyt pelot ovat jo ehtineet tasaantua.

”Seuraamme toki vaikutuksia, mutta ei siellä ole trialia ajettu”, hän sanoo ja muistuttaa, että monelle huonompikuntoiselle sähköavusteinen pyörä on mahdollistanut koko harrastuksen ja pääsyn paikkoihin, joihin heillä ei olisi muuten mahdollista mennä.

Riikonen on samaa mieltä ja toteaa, että suomessa sähköavusteiset polkupyörät ymmärretään usein väärin. Kuten nimikin kertoo, kysymys on moottorista, joka avustaa polkijaa. Ei pyörästä, joka liikkuu ilman lihasvoimaa.

”Maastopyöräilijän on hyvä tiedostaa olevansa erityistarkkailun alaisena”, Tiina Riikonen sanoo.

Maastopyöräilyn ja patikoinnin välisissä törmäyksissä on kysymys kulttuurien kohtaamisesta. Jyrkkää vastakkainasettelua kävelijöiden ja pyöräilijöiden välille on silti turha rakentaa. Useimmat mahtuvat samoille poluille ja moni kuuluu kumpaankin ryhmään.

Kysymys on toisten huomioimisesta. Kun nimimerkki ”metsässä kävelijä” aloittaa pyöräilyä kritisoivan mielipidekirjoituksensa toteamalla saaneensa aikaisemmin kulkea polkujaan rauhassa, hän tulee paljastaneeksi, että pohjimmiltaan kysymys on hänestä itsestään, omasta edusta.

Välillä tuntuu, että keskustelu jauhaa paikoillaan. Argumentointi on ajan henkeen kiivasta, muttei aina kovin asiantuntevaa tai perusteltua. Kun vastapuoli ei vaikuta olevan perillä asioista, rakentavan keskustelun sijaan provosoidutaan.

Yksi eriskummallisimmista väittelyistä käytiin viime keväänä UK-puistossa sijaitsevan reitin leviämisestä. Pyöräilijät saivat kuulla kunniansa, kunnes kävi ilmi, että kysymys oli reitin kunnostustöissä käytetyistä mönkijöistä.

Taas kerran uralla oli näkynyt maastopyörän jälkiä.

Keskustelu on silti tärkeää. On hyvä muistaa, että aina kun joku tuntee tulleensa pyöräilijöiden häiritsemäksi tai uskoo luonnon siitä jollain tavalla häiriintyvän, se tunne on aito eikä sitä voi täysin sivuuttaa.

”Maastopyöräilijän on hyvä tiedostaa olevansa erityistarkkailun alaisena”, Tiina Riikonen sanoo.

Puistonjohtaja Harri Karjalaisen mukaan kysymys on luottamuksen rakentamisesta. Patikoitsijat vierastavat pyöräilijöitä, mutta hän näkee, että viimeksi kuluneen 10 vuoden aikana ennakkoluulot ovat vähentyneet sekä maastossa että Metsähallituksen sisällä.

”On helppo kuvitella kuinka vihreisiin pukeutunut rinkkavaeltaja on kävellyt kairaan useita päiviä ja kohtaa yllättäen värikkäisiin varusteisiin sonnustautuneen sähköpyöräilijän. Siinä voi äkkiä tuntua, että toinen ei kuulu luontoon.”

Ekologisten vaikutusten lisäksi maastopyöräilyllä on sosiaalisia vaikutuksia. Metsähallituksessa puhutaan erämaakokemuksesta. Monet perustelevat kielteisen kantansa luonnonsuojelunäkökulmasta, mutta lopulta kysymys on jostain ihan muusta – kuten siitä, mikä on oikea tapa nauttia erämaasta. Se on vaikea keskustelu, johon Metsähallitus ei tietoisesti ota kantaa.

Sen keskustelun käyminen jää meille muille.

”Kysymys on kohtaamisista. Kannattaa pysähtyä, pudottautua pyörän selästä ja heittäytyä juttusille”, neuvoo Karjalainen.

Sillä tavalla ennakkoluulot vähenevät.