Jäähyväiset polaarieskimoille

05.12.2018 17:19 | Sauli Herva

Pohjois-Grönlanti sijaitsee kauempana maailman ääressä kuin yksikään toinen alun perin asutettu maankolkka. Thule ja napaeskimot syöpyivät arktisen retkeilijän Pentti Kronqvistin sydämeen 1970-luvulla, ja tänä kesänä koitti aika hyvästellä rakkaat ystävät – maa ja sen vilpittömät asukkaat. | Teksti & kuvat Sauli Herva

Pietarsaarelainen Nanoq-museon johtaja Pentti Kronqvist, 80, on alaa harrastavien suomalaisten hyvin tuntema arktisen retkeilyn ”Grand Old Man” sekä Thulen ja polaarieskimoiden tuntija, arktisen Grönlannin ystävä vailla vertaa.

Mursun- ja valaan­luita lojui kuitenkin kenturoilla hujan hajan.

Kronqvistin mielenkiinto napa-alueisiin juontaa kauas 1970-luvun alkuun, jolloin hänen ja suomalaisen arktisen retkeilyn uranuurtajan Christer Bouchtin ja kumppaneiden tiet kohtasivat Grönlannin länsirannikolle suuntautuneella tunturivaelluksella.

Herrojen kemiat kohtasivat ja vahvuudet täydensivät hyvin toisiaan. Pian työpöydällä oli uusi ajatuksia – karttoja, satelliittikuvia, kaavailuja ja suunnitelmia seuraavaksi toteutettavista seikkailuista.

Muuan toimeenpannuista hankkeista oli vaiherikas ja suunniteltua paljon vaikeammaksi osoittautunut hiihtovaellus Pohjois-Grönlannista merentakaiseen Kanadaan.

Tällä pohjoisimpaan Grönlantiin suuntautuneella hiihtovaelluksella ja tutkimusmatkallaan Pentti Kronqvist tapasi ensimmäisen kerran ja ystävystyi alueen alkuperäisasukkaiden polaarieskimoiden kanssa.

Eräs heistä oli koko Grönlannin yksi tunnetuimmista pyyntimiehistä Ilanguaq Duneq, joka esi-isiensä ikiaikaiseen tapaan hankki ympärivuotisesti toimeentulon hylkeen, mursun, sarvivalaan, peuran, myskihärän ja jääkarhun metsästäjänä.

Vuosien mittaan Pentti ja Ilanguaq kohtasivat vielä moneen kertaan ja hengenheimolaisuus miesten välillä entisestään lujittui. Viimeisen tapaaminen oli elokuussa 1993.

Ilanguaqin sarvivalaan hampaasta veistämä pieni jääkarhunpääamuletti on Pentillä tallessa tarkoin varjellussa paikassa.

Amuletti kenties antoi hänelle voimia matkustaa jälleen Pohjois-Grönlantiin – vielä kerran tapaamaan ja hyvästelemään Avanersuaq ja Inughuit, maan ja sen asukkaat.

Allekirjoittaneelle puolestaan matka Thuleen oli ensimmäinen Pohjois-Grönlantiin, ja samalla ainutkertainen mahdollisuus tutustua alueeseen sen olosuhteet perinpohjaisesti tuntevan asiantuntijan opastuksella.

Matka oli myös hieno tilaisuus tutustua polaarieskimoihin ja heidän elinehtoihinsa kulttuuria, ilmastoa ja luonnonjärjestystä vääjäämättömästi vavisuttavassa globaalissa muutoksessa.

Matkasimme Pohjois-Grönlantiin heinä-elokuun taitteessa. Keflavikin, Illulissatin ja Upernavikin kautta lennot määränpäähän Qaanaaqiin kestivät likimain puolitoista vuorokautta.

Välilaskuilla Islannissa ja Grönlannissa teimme lyhyet kierrokset kuumille lähteille ja rosoisille rantajyrkänteille Unescon Geopark Reykjanesissä sekä mannerjäätikön hiomille silokallioille Ilullisatissa.

Upernavikissa lentoa viivästytti sankka sumu ja jonkinlaisen ylikuormahässäkän takia matkanteko uhkasi katketa kokonaan.

Kymmenkunta matkustajaa määrättiin odottamaan ties milloin aukeavaa seuraavaa yhteyttä. Arpa ei onneksi osunut kohdalle, ja Qaanaaqiin päästiin jokseenkin oikeaan aikaan.

Lentokentältä eteenpäin matka jatkui auton lavalla omien matkatavaroiden päällä istuskellen kohti Qaanaaqin kylää. Jo ensi näkemältä Inglefield -vuonon avarat maisemat näyttivät silmiä hivelevän kauniilta.

Kortteerimme sijaitsi keskellä Qaanaaqin kylää,Oadaaqin ja Puton talossa.

Samoin kuin suomalaisille ja lappalaisille, on viina luontainen heikkous muillekin alkuperäiskansoille.

Olisimme voineet jäädä ryyppäämää heti vaikka viikoksi, mutta kokeneina napakettuina oivalsimme tilanteen riskit ajoissa ja pelastauduimme jaloittelemaan raikkaaseen polaari-ilmaan.

Värikkäiden ja teräväharjaisten talojen välissä tuli ensimmäisenä vastaan, kuinka ollakaan rouva Pauline Peary, Pentin tuttava vuosien takaa. Eipä aikaakaan, kun istuimme tervetulleina vieraina tuvan pöydän ääressä kuulumisia vaihtamassa.

Naparetkeilyn historiaa tunteville sukunimi kuulostaa ehkä tutulta. Ja kyllä, vuonna 1909 ensimmäisenä Pohjoisnavalla käynyt amerikkalainen naparetkeilijä Robert E. Peary on todellakin hänen isoisänsä.

Vastapäätä pöytää jutteli ilmielävänä kuuluisan amiraalin lapsenlapsi. Tupa tulvillaan huokui historian havinaa.

Mestarinäytteenä polaarieskimoiden käsityötaidosta sain hankittua mittatilaustyönä Pauline rouvalta valkoisen anorakin (grönlantilaisen miehen kansallispuku) ja aidot hylkeen ja naalinnahkaiset mursunpyyntikintaat.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli kyläkierros ja venekyydin järjestäminen pohjoiseen, Siorapalukin kylään.

Aloitimme aamun vierailemalla Qaanaaqin hautausmaalla.

Polaarieskimoiden käsityksen mukaan vainajat kuulevat, kun heille puhutaan. Valkoisten puuristien joukosta Pentti löysi monta tuttua nimeä: edesmenneitä ystäviä ja arvostettuja pyyntimiehiä.

Sitten vuorossa oli Thulen alueen pieneen museoon ja suureen historiaan, hienoon tarinaan ja ainutlaatuiseen näyttelyesineistöön tutustuminen museonjohtajan ja kyläkoulun rehtorin Dan Normanin opastuksella.

Valkoinen rakennus itsessään on alkuperäinen Knud Rasmussenin ja Peter Freuchenin yli 100 vuotta sitten perustama Thulen kauppa-asema. Se on ainoa vanhasta Thulesta säilynyt talo.

Osaisivatpa seinät puhua.

Iltapäivällä tapasimme Pudtlaq Duneqin, Ilanguaqin vanhimman pojan, ja illaksi sovimme tapaamisen hänen meille hankkimien venemiesten kanssa.

Aamusella suuntasimme satamaan eli kylän hiekkarannalle. Venemiehet Rasmus ja Kepisoq odottelivat rannassa vene lähtövalmiina.

Maapallon pohjoisin alkuperäisasutettu kylä Siorapaluk sijaitsee noin 55 km etäisyydellä Qaanaaqista. Siorapaluk tarkoittaa sanatarkasti pientä hiekkarantaa.

Rasmuksen grönlantilaisvalmisteinen Poca 570 vene ja sen 115 hv Suzuki-perämoottori taittoivat matkan reilussa kahdessa tunnissa.

Merimatkan aikana sivuutettiin turvallisen välimatkan päästä toinen toistaan uljaampia kauniita jäävuoria.

Tuulten ja merivirtojen työntäminä Inglefield-vuonoon purkavista lukuisista jäätikkövirroista irronneet jääjärkäleet lipuivat ikiaikaista tahtiaan hiljalleen kohti Baffininlahtea ja maailman valtameriä tulviakseen Helsingin kauppatorille joskus tulevaisuudessa.

Jäävuoria (ja jääkarhuja) käytetään ilmastomuutoksen uhkakuvituksessa, mutta globaalista muutoksesta huolimatta näin on täällä aina ollut, ja näin tulee olemaan.

Siorapalukissa tapasimme pyyntimies ja valaanluuartesaani Peterin, joka ohjasi meidät kortteeriin Otto ­Simiguaqin taloon. Hänen harteillaan ovat myös generaattorinhoitajan tehtävät eli kylän sähköistä huolehtiminen.

Kahvittelun lomassa maistelimme monen sorttista kuivalihaa: peuraa, myskihärkää, lohta, hylkeen ja mursun ohutsuolta sekä kiviaqia, polaarieskimoiden suurinta herkkua, raakoja pikkuruokkeja.

Eskimo nimitys oli alkujaan ranskalaisten polaari-inuiteista käyttämä haukkumasana, millä tarkoitettiin kypsentämätöntä lihaa syövää raakalaista. Tässä on hyvä muistaa, että arktisilla rannoilla ei ole ollut saatavilla poltettavaksi läheskään aina edes ajopuuta.

Eurooppalainen tai kuka hyvänsä elämysmatkailija löytää rohkeasti kokeilemalla taatusti uusia mielenkiintoisia makuja, jotka lyövät mennen tullen laudalta japanilaiset sushit ja muut vastaavat muotivillitykset.

Peter Freuchenin klassikkokirjan ”Nuoruuteni Grönlannissa” lukemalla saa tähän asiaan ja moneen muuhun polaarieskimoiden elämään liittyvään seikkaan maailmankuvaa avartavaa perspektiiviä.

Sovittelimme myös Peterin jääkarhuhousuja ja kamik-saappaita ja ihastelimme hänen mursunhampaista ja sarvivalaan sarvesta veistämiä taide-esineitä: pikkuruisia jääkarhunpäitä, henkiolento tupilakeja sekä aitoja kiiltäväksi hiottuja jääkarhunkynsiä.

Näköalapaikalla kaikkein korkeimmalla vuorenrinteessä seisoi ylväänä aavalle merelle tähyävä, Pentti Kronqvistin vanhan vuosikymmenten takaisen ystävän syntyjään japanilaisen Iku Oshiman talo.

1970-luvulla Iku Oshima retkeili aluksi filmiryhmien kanssa Pohjois-Grönlannissa, kuten Penttikin, mutta päätyi sitten täydelliseen elämänmuutokseen, otti itselleen eskimovaimon ja ryhtyi ammattimetsästäjäksi arktisille rannoille ja pohjoisen hyisille vesille.

Olohuoneen seinillä rönsyilevä japanilainen puutarha muistuttaa miehen juurista vehreässä Japanissa.

Monien pyyntiretkitarinoiden ohella Iku muisteli, että 1990-luvulta alkaen luonnon ja merijään olosuhteet ovat muuttuneet epävarmemmiksi. Toistaiseksi muutos vaikutti pysähtyneen, mutta vuodenkierron säännönmukaisuuteen ei vanhaan malliin voi välttämättä enää luottaa.

Ikun omassakin elämässä oli tapahtunut muutoksia.

Jotakin aikoja sitten leskeksi jäätyään hän oli joutunut tarttumaan myös perinteisiin naisten töihin, kuten Ulu-veitsellä (naisten veitsi) myskihärän vuotien muokkaamista valmistelemaan.

Jätimme haikeat jäähyväiset Siorapalukille ja sen asukkaille. Veneen keula suunnattiin kohti Murchinsoniin salmen toisella puolella siintävää Herbertin saarta ja vähintään jo puoleksi autioitunutta Qeqertarsuaqin kylää.

Kesäksi kylään jätetty koiravaljakko haukkui meidät vastaanottokomiteana, jonka mekastus kantautui kauas avomerelle saakka. Muita eläviä olentoja hylätyltä näyttävässä aavekaupunkikylässä ei havaittu.

Mursun- ja valaanluita lojui kuitenkin kenturoilla hujan hajan.

Kylässä oli kourallinen autiotaloja, pari ikivanhan turvetalon rauniota sekä kirkko ja hautausmaa. Kirkon urkupiano oli hyvässä vireessä, soittokunnossa.

Kirkon kirjastossa oli koulukirjoja ja paljon muuta mielenkiintoista luettavaa.

Kahvittelimme kamiinan lämmössä venemies Rasmus Daoranan vanhassa kotitalossa. Se toimi enää pyyntikämppänä ja tilapäisasuntona.

Ikätoverini, nyt jo yli 50-vuotias Rasmus on viettänyt lapsuutensa ensimmäiset 12 vuotta Qeqertarsuaqissa, keskellä ei mitään. On jännittävää ajatella, kuinka erilaisista maailmankuvista me itse kukin tulemmekaan.

Rasmuksen talon edestä poimin (metsästys)muistoksi muutamia vitivalkoisia maitovalaan poskihampaita.

Seuraavina päivinä oli suunnitelmana matkustaa vielä vastakkaiseen ilmansuuntaan Inglefield vuonon perälle Qeqertatin kylään.

Ensin ankara myrsky ja sitten alituisesti muuttuvat ja huonosti meriretkisuunnitelmiin passaavat lentoaikataulut estivät kuitenkin reissun toteuttamisen. Käytimme päivät Qaanaaqin lähiympäristöön ja paikalliseen väkeen tutustumiseen.

Pyhäaamuna heräsimme kirkonkelloihin ja lähdimme kuuntelemaan Jumalansanaa. Jumalanpalvelusta toimitti, kuinka ollakaan, jälleen Pentin vanha tuttava, Qaanaaqissa papin virassa toimiva kirkkoherra Juaanna Platou.

Rouva kirkkoherra on vieraillut kerran Suomessakin, nimittäin Nanoq-museossa, grönlantilaistyylisen Avannaata ulloria -kirkon vihkiäisissä.

Jumalanpalveluksen jälkeen saimme kutsun kirkkokahveille kirkkoherran kotiin. Juaanna Platoun aviomies on ammattimetsästäjä.

Kuulimme mielenkiintoisia seikkoja niin seudun hengellisistä asioista kuin pohjoisgrönlantilaisesta pyyntikulttuurista.

Yhteiskunnan ja ilmastonmuutoksen arvaamattomuus, luonnonolosuhteiden oikullisuus sekä erilaiset säädökset ja villieläinten pyyntirajoitukset ajavat polaarieskimoiden perinteistä elämäntapaa jatkuvasti ahtaammalle.

Muutaman päivän kuluttua koitti aika sanoa hyvästi hyville ystäville – Qaanaaqille ja sen vilpittömille asukkaille. Eritoten suuren pyyntimiehen Ilanguaq Duneqin pojan Pudtlaqin halusimme lämpimästi hyvästellä.

Samalla kun jätimme jäähyväisiä vanhoille ja uusille tuttavillemme mietin, onko ehkä piankin tullut aika jättää jäähyväiset kokonaiselle pyyntikulttuurille, ankaran arktisen luonnon kanssa tasapainossa kehittyneelle ja muuttuviin oloihin sopeutuneelle polaarieskimoiden ainutlaatuiselle ja ikiaikaiselle elämäntavalle.

Kaikista uhkista huolimatta mietin myös mahdollisuuksia. Juaanna Platoun meille ojentaman dokumenttielokuvan otsikon sanoin: ”We are here to survive”.