Itä-Suomen kierros

20.04.2018 12:55 | Eeva Mäkinen

Kansallismaisemia, erämaan petoja ja kuohuvia koskia. Niistä on luontoloma Itä-Suomessa tehty. Teksi ja kuvat Eeva Mäkinen

”Vasen, suoraan, melo!”

Väri on selvästi harmaa ja eläin on melko suuri

Voimakas huuto kantautuu kosken kuohujen läpi. Vesimassa vyöryy kanootin sisään kastellen vaatteet läpimäriksi ja jättäen monen sentin kerroksen vettä myös kanootin pohjalle.

Huh, tästä selvittiin. Mutta pian on seuraavan kosken vuoro.

Kanootti lipuu itärajan lähellä Kuhmossa, läpi mutkittelevan Jongunjoen maisemien. Matkaa on noin 70 km ja aikaa kolme vuorokautta. Välillä joki kulkee läpi avaran suoalueen, jossa joutuu siristämään silmiään nähdäkseen, onko tumma kaukainen piste karhu vai männyn kanto.

Jongunjoen monipuolisuus yllättää. Sade tuo usvakerroksen retkikunnan ylle ja näkyvyys vähenee hetkessä vain muutamaan metriin. Vehreiden lehtipuiden välissä lämpimät vesipisarat tuovat mieleen ennemmin tropiikin kuin itäsuomalaisen erämaan.

Joen reunoja koristavat välillä valkoiset hiekkarannat, joille olisi mukava pysähtyä viettämään lounastaukoa. Pian tämän ajatuksen jälkeen valkean hiekan päällä näkyy jalanjälki. Ei koiran eikä supikoiran, vaan suden.

Hämmennys muuttuu mielenkiinnoksi, sillä jälki on selvästi tuore.

Suden näkeminen luonnossa ei ole lainkaan tavallista, joten on mahtavaa päästä aistimaan sen läsnäolo näinkin läheltä.

Sade lakkaa ja näkyvyys paranee. Onneksi, sillä seuraava koski on edessä ja luokitus on viiden portaan asteikolla kolmonen. Kosken nimi on Hiidenportti, joka jo nimellään enteilee vaikeaa laskua ahtaasta väylästä.

Koskea edeltävä suora jokiosuus nostattaa sykkeen korkealle. Kämmenet puristavat melaa ja tunnelma on vähintäänkin jännittynyt. Hiidenportin nopeat käännökset, suuret könkäät sekä kivet näkyvät jo edessäpäin.

Pian mennään lujaa.

Etummainen meloja määrää suunnan ja takimmainen joutuu nöyrästi tottelemaan, vaikka ei olisikaan samaa mieltä.

Vauhti alkaa yltyä ja kanootin nokasta kuuluu tiukka huuto: ”Suorista!” Kanootin keula kallistuu jyrkästi alaspäin ja perä jää hetkellisesti tyhjän päälle. Aallot kastelevat taas niin kanootin kuin melojatkin, mutta nyt ei ole aikaa jäädä tyhjentämään pohjalta vesiä.

Virta vie kanoottia vahvasti oikealle, jossa vastassa on korkea pystysuora kallio.

”Vasen, vasen, vasen!” kantautuu entistä voimakkaampi huuto edestä, ja väistöliike onnistuu.

Nopeasta käännöksestä seurauksena kanootti osuu kiveen ja yllättäen perä kääntyy kohti menosuuntaa. Koskesta on vielä puolet jäljellä, joten nyt on otettava kaikki keinot käyttöön, jotta kanootti saadaan oikein päin.

Edessä istuva meloja päättää lyödä melansa kiven väliin ja perän pitäjä kääntää koko voimallaan melan avulla kanoottia oikeaan suuntaa. Suunnitelma onnistuu juuri ennen seuraavaa laskua ja kanootti lipuu kauniisti ohi lehmänselkien, kohti kosken tasaisempaa loppupäätä.

Kolmipäiväinen melontaretki alkaa olla loppusuoralla. Viimeisten kilometrien aikana Jongunjoki rauhoittuu ja levenee melkein virtaamattomaksi. Tunnelma on railakas ja onnelliset melojat saapuvat viimein jokireitin päätepisteeseen Lieksan puolella.

Retkikunnan huollon jälkeen matka jatkuu kohti Itä-Suomen syrjäisiä metsiä ja Erä-Eeron savusaunaa.

Toinen toistaan pienemmät tiet vievät perille Erä-Eeron majapaikkaan. Lämmin savusauna odottaa kosken kuohuissa kastunutta retkikuntaa ja löylyä riittää läpi yöttömän yön.

Todellisuudessa savusauna ei ole se asia, jonka vuoksi tänne tullaan, vaan petoeläimet. Lieksan lähimetsissä asustaa karhuja, ahmoja ja susia, ja näitä upeita eläimiä on mahdollista päästä tarkkailemaan katselukojuista.

Retkikunnasta muutama päättää kokeilla onneaan jo heti ensimmäisenä yönä. Keskikesällä eläinten havainnointiin riittää valoa koko yöksi, joten nukkumaan pääsystä ei kannata edes haaveilla.

Kojun ovi sulkeutuu. Paikan omistaja Eero kertoo viimeiset ohjeet yön varalle ja kehottaa jopa olemaan liikkumatta, etteivät paikalle mahdollisesti suuntaamassa olevat eläimet kaikkoa takaisin metsiin.

Tunnit kuluvat ja silmiä on vaikea pitää auki. Kojussa päädytään yhteiseen päätökseen vuorotella valveilla olemista, ja jos näköpiiriin ilmaantuu eläin, valvojan tehtävänä on herättää muut.

Noin yhden aikaan yöllä kaukaisuudessa näkyy liikehdintää. Väri on selvästi harmaa ja eläin on melko suuri. Susi! Juuri muutamaa päivää aiemmin melontareissulla nähdyt sudenjäljet olivat taatusti enne tästä hetkestä.

Koko koju on pian hereillä, mutta herkkäkorvainen susi joko kuulee tai aistii jotakin epäilyttävää ja juoksee nopeasti metsän pimeyteen. Vilauskin tästä upeasta eläimestä riittää ja kokemuksen jälkeen jaksaa helposti pysytellä hereillä koko loppuyön.

Eikä tarvitse pitkään odotella, kun itse metsän kuningas tallustelee suoraan katselukojun eteen ja jää leppoisesti oleskelemaan lammen rantaan. Karhu ei näytä välittävän kopissa tarkkailevista silmäpareista, vaan toimii huomaamattaan loistavana valokuvamallina.

Aamun sarastaessa petotarkkailijat pääsevät hetkeksi levähtämään ja saunomaan savusaunan jälkilöylyihin. Iltapäivällä on tarkoitus palata katselukojuille koko seurueen voimin.

Toisena yönä loputkin retkikunnasta viettävä yönsä katselukopissa. Tällä kertaa jaetaan valvomisvuorot jo ajoissa, ja odottelu voi alkaa. Yön aikana näkyy karhu ja ahmoja, mutta susi pysyttelee visusti piilossaan.

Erämaa on tehnyt tehtävänsä: petojen katselu antaa taas uusia näkökulmia retkeilyyn oman luontosuhteen käsittelyyn.

Itä-Suomessa pidetään yllä rikasta, monille hieman tuntemattomampaa perinnettä, tukkilaisuutta. Monessa paikassa pääsee kesäisin katsomaan, kuinka alan harrastajat laskevat tukeilla koskea alas.

Tukkilaisuus on osa vanhaa suomalaista uittoperinnettä. Uittoa ei enää ole, mutta tukkilaistaitoja harjoitetaan niissä vesistöissä, jotka ovat aiemmin toimineet uittoreitteinä.

Koskenlasku tukilla voi olla joko näytöslasku tai tukkilaiskisa.

Tukkilaiskisoissa on mukana koskenlaskun lisäksi rullaus, sauvonta ja tukkilaismaraton, johon kuuluvat soutu, veneen veto, puomi-, suma- ja maastojuoksu. Kilpailijoita on Suomessa muutamia kymmeniä.

Tukkilaiskisojen kuninkuuslaji on koskenlasku, jossa yhdellä tukilla seisten täytyy laskea kokonainen koski. Apuna voi käyttää melan tapaista keppiä, sestaa, jolla laskija hakee tasapainoa lyömällä sitä veden pintaa vasten. Sestalla voi tarvittaessa myös meloa.

Sestan lisäksi sallittuja apuvälineitä ovat sauvoin ja uittohaka eli keksi.

Kisatessa ei haittaa vaikka tipahtaa tukilta, kunhan pääsee sen päälle omin avuin takaisin ja laskee maaliin saakka. Menestynyttä kilpailijaa voidaan kutsua nimellä Kuningasjätkä.

Lieksassa kesällä 2016 järjestetty yksityisnäytös antoi kuvan siitä, mitä koskenlasku tukilla todellisuudessa on. Alan harrastajat Jaakko Saaristo ja Jori Mikkonen laskivat onnistuneesti yhden Ruunaan koskista alas.

Reppu selässä, flanellipaita päällä ja saapashousut jalassa parivaljakko kesytti kosken vuorotellen. Laskijat olivat palatessaan silmin nähden uupuneita ja hikipisarat virtasivat otsaa myöten.

Koskenlaskun ja kisaamisen tavoitteena ei nykyään olekaan voitto, vaan omien taitojen koettelu ja tasapainon sekä fyysisen kunnon ylläpito.