Islantilainen elämys

20.04.2018 12:45 | Eeva Mäkinen

Luovalle ja retkeilevälle kuvaajalle Islanti on enemmän kuin perinteinen valokuvaajan paratiisi. Teksti & kuvat Eeva Mäkinen

Autoni lipuu myrskyn keskellä sulavasti eteenpäin kuin kanootti tyynellä järvellä.

Taiteilija oli luonto, ja minä olin tyytyväinen asiakas

Kuulen lumituiskun pauhaavan auton ovia vasten, ja näen edessäni pelkkää pimeää.

Tie on onneksi hyvä ajaa. Minua ei pelota laisinkaan.

Kolmen tunnin ajomatkan jälkeen perillä häämöttää majatalo. Kadut ovat autioita ja tuntuu kuin olisin ainoa ihminen koko kylässä. Lunta on paljon ja autojen parkkeeraus on tuottanut ongelmia yhdelle jos toisellekin kylän asukkaista.

Myrskytuuli on tyyntynyt ja pilvet alkavat hieman rakoilla. Muutaman tähden nähtyäni päätän hypätä autoon vielä kerran ja ajaa läheiselle Kirkjufellin vuorelle kuvaamaan maisemaa.

Pysäytän autoni kuvausreitin varrelle. Näen yksinäisen vuoren huipun, joka loistaa lumisena meren yllä, vailla minkäänlaista seuraa.

Nappaan kameran mukaani ja suuntaan kohti kartalla näkemääni jokea. Joen yli on rakennettu silta ja pääsen kätevästi joen toiselle puolelle kastelematta kenkiäni.

Joki laskee kallion reunalta pauhaavana vesiputouksena alas meren tasolle ja Kirkjufellin hämmästyttävä vuori jää taustalle ylhäisessä yksinäisyydessään.

Pilvet ovat rakoilleet sen verran, että vihreänä kuultavat revontulet valaisevat vuoren taustan ja tekevät maisemasta upeimman mahdollisen juuri tähän hetkeen.

Revontulten mystinen valo ja tunnelmallinen maisema muuttuvat hetkessä, kun pahaa enteilevät tummat pilvet valtaavat taivaanrannan. Kova tuuli tuo myrskypilvet nopeasti päälleni ja viimeiset askeleet autolle on mentävä juosten.

Islanti tuntuu jo nyt paikalta, josta täytyy ottaa enemmän kuin yksi kuva, ja kirjoittaa enemmän kuin tuhat sanaa.

Seuraavana aamuna huomaan vesisateen vieneen kaiken lumen mennessään. Harmaa taivas ja lumeton maa. En keksi mitään, mitä haluaisin kuvata.

Mielessäni pyörii synkkä miete: jäiköhän tästä retkestä sittenkin vain yksi kuva muistoksi.

Jatkan matkaani etelään ja pysähdyn suurelle Gullfossin vesiputoukselle tunnelmallisen kuvan toivossa. Jotain kuitenkin puuttuu. Valo sekä tunnelma ovat latteita, ja jopa inspiraatio tuntuu olevan kadoksissa.

Autolla ajaessani minulla on aikaa miettiä.

Ehkä aina ei ole tarkoituskaan yrittää tallentaa kaikkea kameran muistikortille, vaan jättää tilaa muistoille ja katsoa maailmaa muutenkin kuin linssin läpi. Pitää nauttia hetkistä ja arvostaa sitä puolta matkailusta, jossa kamera ei ole läsnä.

Olen varma, että muistot säilyvät vähintäänkin yhtä pitkään kuin kuvat. Ovat ehkä jopa arvokkaampia kuin yksittäinen valokuva.

Aloitan reissuni toisen aamun etelärannikolta. Luvassa on oletettavasti vaikuttavia vesiputouksia ja dramaattisia ajomaisemia, joten kamera on valmiina uuteen päivään.

Tie täyttyy autoilijoista. Busseja tulee vastaan enemmän kuin Matkahuollon terminaalissa Helsingissä aamuruuhkan aikaan.

Vesiputousten parkkipaikat ovat täynnä ja jokainen matkailija koittaa tallentaa kuvia itsestään Islannin ihmeellisissä maisemissa.

Minulle tulee outo olo. Haluan rauhaa ja jotain uniikkia. Haluan tunnelmaa ja tilaa luovuudelle.

Illalla ennen nukkumaanmenoa mietin kuumeisesti, miten saisin reissun tunnelman kohdilleen. Miten löytäisin Islannin salapaikat, joissa saisin rauhassa kuvata ja tunnelmoida tätä ainutkertaista maisemaa.

Herätys on kello viideltä. On aika lähteä kohti suosittua Jökulsarlonin jäätikköjärveä.

Muutaman tunnin ajomatkan aikana kirkas tähtitaivas muuttuu pikkuhiljaa punertavaksi auringon sarastukseksi. Saan ajella matkan rauhassa näkemättä ketään muita. Kuun sirppi loistaa horisontissa viitoittaen tietäni itään ja laitan lempikappaleeni soimaan.

Tämä tunnelma oli juuri se, mitä kaipasin. Tästä tulee hyvä päivä.

Pysäköin autoni Jökulsarlonin läheisyyteen meren puolelle. Auringon säteet näkyvät jo vilaukselta läpi jääkimpaleiden, joita on koko ranta täynnä. Näyttää siltä kuin taiteilija olisi asetellut taideteoksensa rantaan odottamaan näyttelyyn tulevia asiakkaita.

Taiteilija oli luonto, ja minä olin tyytyväinen asiakas.

Aamun tunnelmoinnin jälkeen siirryn jäätikköjärven puolelle ihmettelemään jääkimpaleiden kokoa. Vierailen täällä jo toista kertaa, mutta alue on edelleen yhtä hämmästyttävä.

Suuret jäälohkareet ajelehtivat jäätiköltä kohti merta ja tarjoavat harvinaisen taukopaikan niin hylkeille kuin näkyä ihasteleville matkailijoillekin.

Jökulsarlonin pysäköintipaikka täyttyy autoista, mutta tällä kertaa minua ei haittaa. Olen saanut rauhassa toteuttaa luovuuttani valokuvauksen suhteen koko aamun. Nyt on muiden vuoro.

Seikkailumieli nousee pintaan. Päätän lähteä päiväksi jääluolaan, joita muodostuu vuosittain eri puolille jäätikön sulamisreunaa.

Päiväni luolassa on rauhallinen ja täydellinen. Kaikkialla on kaunista, eivätkä muut matkailijatkaan enää häiritse. Opin ottamaan oikealla hetkellä askeleen sivuun ja etsimään oman polkuni tästä upeasta tuliperäisestä maasta.