Inarin ikijää

07.06.2019 09:56 | Markus Sirkka

Talvella Inarijärvi on paksussa jäässä, mutta Korkia-Mauran jääluolasta jäätä löytyy kesälläkin. Luolan ikijään suojassa on aikanaan säilötty niin veden kuin metsän viljaa, mutta nykyisin luola on suosittu vierailukohde. Veskoniemestä on saareen kahdeksan kilometrin melontamatka.

Pari kymmentä kilometriä Ivalosta koilliseen sijaitsevan Veskoniemen venesataman veneluiskasta kajakki on hyvä työntää vesille. Kajakki on lastattu kaikella tarpeellisella ja tarpeettomalla, kun suuntaan suurjärvelle ja kohti maan suurinta jääluolaa.

Vain vähän pohjoisempana mutkittelee yhtenäisen mäntymetsän pohjoisraja.

Järvikin on Suomen suurin, ainakin jos sitä mitataan erämaisuudella, mutta koossa se jää kolmanneksi heti Saimaan ja Päijänteen jälkeen.

Tunnelma tihenee, kun alkumatkan mökkiasutus jää taakse. Kauniisti kumpuilevien vaarojen ympäröimä järven eteläpää on saarten sokkeloa, jota rajaa kivikkoinen vihreänruskeanharmaa rantaviiva – se on vanhojen mäntyjen väri: vihreät latvustot, ruskeanharmaat rungot ja silmiinpistävän runsaat harmaat kelot. Monen paksukaarnaisen puun latvuksen on aika ja tuuli painanut tasaiseksi lakkapääksi. Vain vähän pohjoisempana mutkittelee yhtenäisen mäntymetsän pohjoisraja.

Topeliuksen Maamme kirjan runon mukaan Inari on yhtä syvä kuin pitkäkin.

Se on vahvaa liioittelua, sillä 80 kilometriä pitkän järven keskisyvyys on alle 15 metriä ja vedet monin paikoin karikkoisia. Keskellä selkää lymyävä kivikko saattaa yllättää väylän ulkopuolella liikkuvan veneilijän, mutta melojan menoa kivet eivät hetkauta.

Ei mielikuva syvästä Inarista kuitenkaan satua ole, sillä Vasikkaselältä löytyy Suomen järvistä toiseksi syvin kohta, 92-metrinen syvänne.

Korkia-Mauran laituriin on hyvä rantautua. Lyhyt polku johdattaa jyrkälle, lohkareiden reunustamalle kalliolle. Suuren lohkareen takaa erottuu muutaman metrin korkuinen, kapea rako, luolan suu.

Luolan suulta astutaan kuin eteiseen, muutaman metrin mittaiseen onkaloon, jonka perällä jyrkät tikkaat laskeutuvat itse kellariin. Kylmä ja kostea ilma ottaa tulijan vastaan.

Kivenlohkareiden kattamassa luolassa on lähes säkkipimeää.

Kymmenmetrisen luolan perältä, lohkareiden lomasta, tuikkii luolaan aavistus valoa, mutta ilman taskulamppua luolassa ei näe liikkua. Lampun valokeilassa luolan pohjalta erottuu jäätä.

Jää on kestänyt ajan hammasta vuosisatoja, mutta nykyisin se joinakin kesinä sulaa. Jäätä on ollut Eurooppaa 1450-luvulta 1850-luvulle kurittaneesta pienestä jääkaudesta lähtien, joidenkin arvioiden mukaan 500 vuotta. Ilmasto oli tuolloin jopa 2–3 astetta nykyistä viileämpi, mikä aiheutti katovuosia, nälkää ja kuolemaa ja laajensi jäätiköitä.

Lontoossa pidettiin Frost Fair -markkinoita jään kahlitseman Thamesin jäällä vielä 1800-luvun alussa.

Inarissa luolan suojiin säilöttiin järven ja metsien pyytäjilleen antamia saaliita. Kuuluisin luolaa kalakellarinaan käyttäneistä on ollut Päiviö Vuolab, mahtinoita Päiviön poika ja kuulu seitojen hävittäjä.

Luola ei ole ollut laajasti tunnettu nähtävyys kovinkaan kauan, mutta nykyisin sinne järjestetään myös ohjattuja retkiä. Luolalla ei ole kävijälaskuria, joten tarkkaa kävijämäärää ei tiedetä, mutta Metsähallituksen kahvipöydässä ynnäillään, että luolassa voisi vierailla noin 3 000 henkeä vuosittain. Se on paradoksi, sillä kävijöiden luolaan mukanaan viemää lämpöä pidetään ilmastonmuutoksen ohella yhtenä syynä jään sulamiseen.

Kaikkiaan Inarin retkeilyalueella, mihin Korkea-Maurakin kuuluu, vierailtiin viime vuonna yhteensä 38 000 kertaa.

Melontaretkeni aikaan järvellä oli kuitenkin hyvin rauhallista ja näin vain muutaman uisteluveneen. Ehkä järven laajuus kätki kulkijat ja antoi väärän kuvan, sillä tilaa Suomen kolmanneksi suurimmalla järvellä riittää, yli tuhat neliökilometriä. Lisäksi retkeni ei osunut tärkeimpään lomakuukauteen, heinäkuuhun.

Mutta on jää sulanut nytkin, hohtavan sinisen jään päällä on reilusti, yli metri, vettä. Portaiden alapäässä on kivellä juuri ja juuri riittävästi tilaa seistä ja asetella kameran jalusta.

Sen pitemmälle ei kuivin jaloin ole asiaa.

Luolan vieressä on tulentekopaikka, ja teltallekin löytyisi tilaa, mutta kaipaan avarampia näkymiä järvelle ja siirryn takaisin kajakkiini ja suuntaan eteenpäin.

Veskoniemestä tulee jääluolalle melontamatkaa vain vajaa 8 kilometriä, joten piipahdus onnistuisi hyvin päiväretkenäkin.

Kesäöinen taivas enteilee sadetta, tuuli on hieman noussut.

Moossinaselän ylitys sujuu sivuvastaisessa ja tunnin kuluttua olen Isossa Jääsaaressa.

Laituriin on kiinnitetty uisteluvene, kodasta kuuluu rupattelua, mutta autiotuvassa ei ole ketään. Asetun taloksi ja viritän kahvipannun kaasuliedelle. On jo melkein aamukahvien aika.

Yhteensä järvellä on reilut puolenkymmentä Metsähallituksen autiotupaa, muutama varaustupa, kotia ja tulentekopaikkoja.

Aamulla yhden kajakin laivastoni halkoo Nanguvuononselkää. Saarten täplittämä selkävesi ei ole Inarin suurimpia, mm. Vasikka-, Sammakko- ja Kasariselkä ovat selvästi suurempia, paikoin rannattomia ulapoita.

Tuulenvireen nostaessa vain matalaa nimismiehenkiharaa, tekee Inarin eteläosat lukuisine saarineen suorastaan lempeän vaikutelman.

Syysmyrskyillä kuuluu olevan toisin. Silloin saarten suojaa osaa arvostaa.

Onneksi saaria riittää – yli kolme tuhatta! Järven ympärysmitta on suunnilleen yhtä pitkä kilometreissä kuin järvessä on saaria.

Inarijärvi ehti viimeisen jääkauden jälkeen olla hetken Jäämeren vuonokin ennen kuin maan kohoamisen myötä vesi alkoi virrata Paatsjokea pitkin Barentsinmereen. Sotien jälkeen jokeen on rajan taakse rakennettu vesivoimaloita, joiden tarpeisiin Inarin vedenpintaa säännöstellään.

Jano ei kuitenkaan Inarilla yllätä, sillä vettä riittää (15,9 km³), ja sitä voi taajamia ja satamia lukuun ottamatta huoletta juoda suoraan järvestä.

Juttua varten on haastateltu Ylä-Lapin luontokeskus Siidan asiakasneuvoja Kirsi Mansikka-Ahoa.