Ikimuistoisia kohtaamisia

01.06.2020 | Pertti Koskimies

Elämän ikimuistoisimmissa hetkissä luonnonrakastajan ja syrjäseudun arimpien villieläinten polut risteävät.

Kun olin lapsi, yksi maaisäntä kotikylässäni Lappeen Laihialla otti elätiksi huuhkajan. Luonnonlintujen pito aljoina ei maaseudulla ollut erikoista, ja osa petolinnuistakin oli vielä rauhoittamatta. Muistan jättipöllön tulisina kekäleinä leimunneet silmät. Kuusi vuosikymmentä ja miljoonia linnunsilmiä myöhemmin tiedän, että niiden villeyteen sekoittui suru, vangitun villieläimen alakulo.

Huuhkajan silmät sytyttivät syvimmäksi elämänsisällökseni villilinnut irti ihmisen maailmasta, tunturinkattojen, lapinkorpien, erämaiden ja syrjäseutujen pöllöt, kalasääsket ja kotkat, joita olen etsinyt ja tutkinut nuoruudestani – ja sielulinnuistani ylimmäisinä pilviä piirtävät tunturihaukat.

Levättyään se virkistyi ja kipusi latvaan kolmesti...

Vaikka siipiniekat ovat eläinkansasta rakkaimpia, kohtaamiset maajalkaisten kanssa ovat yhtä ikimuistoisia. Hirvi on käsittämättömän uljas eläin satojen kohtaamisten jälkeenkin, vaikka se on hyökännyt kimppuunikin. Valpas kettu, varovainen metsäjänis, sulava saukko, salaperäinen metsäsopuli, notkea näätä, synnyinseutujeni erikoisuus peltohiiri, kaikki nisäkkäät ovat luoneet luvuttomia elämyksiä.

Ikimuistoisimpiin elämyksiin kuuluvat 18 metsänpetoa, jotka olen kohdannut vapaassa luonnossa, eläinten omilla ehdoilla, öin ja päivin metsiä, suonsaranoita, syrjänperiä hiippaillen: seitsemän karhua, viisi ahmaa, kolme ilvestä ja kolme sutta. Siihen on mennyt yli 50 vuotta ja kymmeniä tuhansia patikka- ja hiihtokilometrejä.

Toista kertaa en takuulla tapaa tunturissa ahmaa, joka livahti louhikkoon, ja kohta tuijotimme toisiamme puoli metriä toisistamme. Mutta eipä unohdu ikinä tuoreinkaan yllätys, huhtikuun 20. päivänä Parikkalan Siikalahdella.

Kuulin lintulaskennassa luhdalta hirvimäistä ynähtelyä ja surkeaa rääkynää. Kipusin rannan tähystyspaikalleni – sadan metrin päässä kahlasi karhu! Ja tuskin pystykorvaa suurempi pentu määki mättäällä. Lahdella pajatti parituhatta hanhea, nekö karhua kiinnostivat?

Karhu etsi reittiä rannalle, rytisteli ruoikossa kohta 30 metriä minusta muttei sivutuulessa haistanut. Kaulushaikara ponnisti siivilleen sen edestä. Emä ui viisi metriä leveän allikon yli ja kutsui pentuaan, joka vihdoin raahusti allikon äärelle, uskalsi lopulta uimasilleen. Äiti kahlasi puoliväliin vastaan ja nosti vähän niskavilloistakin, varmisti sitten reitin rantapajukkoon ja laskeutui lepäämään. Pentu jäi mättäälle, jossa kasvaa pieni leppä.

Levättyään se virkistyi ja kipusi latvaan kolmesti, katseli Suomen parasta lintujärveä, jota minä tähystän nyt 53. vuotta.

Huilittuaan kolme varttia, 40 metriä minusta, karhukaksikko löntysti linnunlauluna soivaan huimanhienoon rantalehtoon. Vaikka aina hiiviskelen hipihiljaa ja viipyilen metsänvarjoissa, huikkailin seuraavana aamuna lehdonväelle huomenet ennen kuin astuin edellispäivän karhunjälkiä koivuholvistoon lintuja laskemaan.