Hyvän jään aikana

29.11.2023 | Tapani Leppänen

Retkiluistelu näyttäytyy ulkopuolisille joko uhkarohkeana tai kiehtovana. Mediassa siitä kirjoitetaan enimmäkseen varoituksen sanoja.

Lukijan kuva! Luistelijat viilettivät olemattomalla meren jäällä, uutisoi lehti. Helsingin Vanhankaupunginlahdella oli näkyvissä avonaista vettä.

Asiaan vihkiytynyt näkee heti, että kuvassa on kokeneita luistelijoita. He etenevät jonossa, sopivin etäisyyksin ja asianmukaisissa varusteissa.

Vahvistus löytyy Suomen retkiluistelijat ry:n verkkopalvelusta, jäsentunnusten takaa tosin. Seuran luokituksen mukaan kyse on ollut niin sanotusta jäätiedusteluretkestä. Mikko Myllerin laatiman retkiraportin mukaan plussan puolelle kohonnut lämpötila oli tehnyt tehtävänsä. Vanhankaupunginlahti oli lumeton ja jää todellista herkkua.

Helsingin Sanomien uutinen on hyvä esimerkki siitä, millaisena retkiluistelu näyttäytyy mediassa. Uhkarohkeana, kuten jutussa sanottiin.

Merivartiostonkin mukaan plussakeli oli tehnyt tehtävänsä. Se oli haurastuttanut jo ennestään olemattomia jäitä. Asiantuntijaksi kaivettu luutnantti kertoi, ettei luistelijoista ollut tullut viranomaisille ilmoituksia, mutta totesi kuitenkin, ettei jäälle ole nyt asiaa.

Mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?

Retkiluistelijoille jää on tuoretavaraa. Kun päivystävä palomestari varoittaa, että jäälle ei kannata lähteä, ohitse kiitävä hetki on usein koittanut.

Asiaan vihkiytymättömälle sitä on vaikea selittää. Retkiluisteluun soveltuvat olosuhteet tulevat ja menevät. Usein ne peittyvät lumen alle jo kauan ennen kuin jäällä liikkuminen voidaan jollain yleisellä mittarilla todeta turvalliseksi. Tämän asian kanssa lajin harrastajat joutuvat elämään. Sen, että heistä tehdään varoittavia esimerkkejä.

”Tätä keskustelua käydään jatkuvasti”, Mikko Myller sanoo. ”Se mikä on yhdelle turvallista, voi olla toisille vaarallista.”

Kysymys ei ole heikoille jäille hakeutumisesta, vaan jäällä liikkumisen taidoista.

”Seuran periaatteena on, että epävarmoissa olosuhteissa retket järjestetään mahdollisuuksien mukaan sivummalla, jotta jään kantavuudesta ei syntyisi vääränlaista kuvaa ja ulkopuolisten ei tarvitsisi huolestua.”

Myller muistaa hyvin Hesariin päätyneen retken. Oli itsenäisyyspäivän aatto vuonna 2016. Kokeneet vetäjät kartoittivat seuraavan päivän retkikohteita. Mitään erityistä siihen ei liittynyt. 7–9 senttimetriä teräsjäätä. Vaihtelevaa, niin kuin se merellä usein on.

Jos retkiluisteluun liittyykin riskejä, Suomen retkiluistelijat ry:n retkillä ne eivät koskaan ole tietoisia. Koko toiminta perustuu riskienhallintaan. Voidaankin sanoa, että seuran jäsenyys on paras saatavilla oleva turvatakuu. Muutaman tunnin peruskurssin jälkeen saa jo hyvät valmiudet ja oikeuden osallistua kokeneiden luistelijoiden vetämille retkille.

Tuskin missään on tarjolla niin paljon jäähän liittyvää tietoa ja ajantasaisia havaintoja.

Tämä tieto on kaikkien jäsenten saatavilla.

Ulkopuolisia se joskus ärsyttää.

On olemassa Retkiluistelijoita ja retkiluistelijoita. Jako seuran jäseniin ja muihin ei tee kenestäkään parempaa, mutta joskus se tekee hallaa.

Myller myöntää, että maine on osin itse aiheutettu.

”Useampi meistä on joskus joutunut opastamaan jäällä turvattomasti liikkuvaa ihmistä. Vaikka tarkoitus on hyvä, liika itsetietoisuus voi tehdä hallaa.”

Aina välillä aihe nousee pintaan sosiaalisen median keskusteluissa. Seuran jäsenillä on varsin yksimielinen tapa tehdä asioita. Se on omiaan synnyttämään tulkintoja oikein- ja väärinluistelusta. Myllerin mukaan suurin kipupiste liittyy silti jäätietoihin.

Miksi seura sitten panttaa tietoa, josta voisi olla hyötyä muillekin jäällä liikkujille? Myller muistuttaa, että jäätietoja pitää osata tulkita. Vapaasti saatavilla olevat raportit antaisivat kokemattomalle vääränlaista turvaa.

Sen sijaan että kiistellään retkiluistelijan määritelmästä, olisi tärkeämpää puhua jäällä liikkumisen taidoista.

Tähän kysymykseen väärinkäsityksetkin usein liittyvät. Paitsi varomattomia jäällä liikkujia, melkein jokainen retkiluistelija on kohdannut rannalla huolestuneiden sivullisten huutoja.

Retkiluistelijoiden perustajiin kuuluva Mikael Sundman muistelee, että alkuaikoina sivulliset saattoivat soittaa retkipaikalle palokunnan. 

”Muutaman vuoden ajan toimittiinkin sitten niin, että ilmoitimme retkistämme etukäteen pelastuslaitokselle. Kerroimme, että menemme jäälle, ja että meillä ei ole mitään hätää. Yhteistyö toimi hyvin, kunnes yleinen tietoisuus ilmeisesti kasvoi ja teki sen tarpeettomaksi.”
 

Plutauksen jälkeen vaihdetaan kuivaa päälle, ja retki jatkuu.

Lajia tuntemattomalle voi olla vaikea käsittää, ettei jäihin putoaminen ole kokeneelle retkiluistelijalle lopulta niin iso asia. Sellaista tapahtuu ja sillä on nimikin. Plutauksen jälkeen vaihdetaan kuivaa päälle, ja retki jatkuu.

Ei se silti mikään tavoite ole.

”Minusta plutaus on aina epäonnistuminen. Joku on silloin arvioinut jonkun asian väärin”, Mikael Sundman sanoo yli 30 vuoden kokemuksella.

”Eihän se leikkiä ole, kun vaihdetaan märkiä vaatteita 10 asteen pakkasessa ja purevassa tuulessa”, hän jatkaa.

Sundman myöntää, että naapurimaassa asiaan suhtaudutaan kenties vähemmän vakavasti. Ruotsissa lajikulttuuri on sata vuotta pidempi. Irvileuat sanovat, että jos et koskaan putoa jäihin, monet hienot jäät jäävät kokematta.

Toisaalta Sundman näkee, että varusteiden ja vauhtiryhmien suhteen ruotsalaisissa seuroissa ollaan jopa tiukempia kuin meillä. Lahden takaa periytyvät myös täkäläisten skrinnareiden keskeiset retki- ja turvallisuuskäytännöt.

Jää laulaa. Sen äänestä voi päätellä vahvuuden. Mitä korkeampi ääni, sitä ohuempi jää.

Kapellimestari Tuomas Hannikaisen sävelkorva kertoo jään paksuuden puolen senttimetrin tarkkuudella, mutta maallikonkin korvaan säveltason vaihtuminen kertoo jään muutoksesta. Se on yksi tapa havainnoida.

”Moniaistillisuus on yksi retkiluistelun ihastuttavista puolista. Pidän jään äänimaailmaa rikkaana ja sen seuraaminen on minulle luonteenomaista”, hän sanoo.

Hannikainen kouluttaa retkiluistelijoita sekä seuran kursseilla että seuran lisenssillä oman yrityksensä kautta. Helsingin Retkiluistelu on yksi harvoista alan kaupallisista toimijoista. Ajatuksena on, että lajiin pääsee tutustumaan mahdollisimman matalalla kynnyksellä, lainavälineillä, kokeneen vetäjän johdolla.

Samalla Hannikainen on yksi harvoista, jotka ovat julkisesti kritisoineet jäällä liikkumiseen liittyvää pelottelukulttuuria ja uskaltautunut puhumaan jäällä liikkumisen puolesta.

”Vien jäälle paljon ensikertalaisia. Tosi monen asiakkaan päähän on iskostunut television tietoiskujen viestit, joissa jäiltä neuvotaan pysymään poissa. Kokemukseni mukaan pelko häviää omakohtaisen jääkokemuksen ja faktoihin perustuvan jäätietouden kautta.”

Hannikaisen mukaan kysymys ei ole uusavuttomuudesta. Hän näkee pelottelun eräänlaisena traditiona, ikiaikaisena kasvatusmetodina.

”Tiedetään tapauksia, että saariston lapsia ei ole opetettu uimaan, jotta kunnioitus merta kohtaan säilyy”, hän sanoo.

Tuomas Hannikaisen mielestä jäällä liikkumisen pitäisi olla uimataitoon verrattavissa oleva kansalaistaito, jonka perusteet tulisi opettaa jo koulussa.

”Ajatellaanpa mitä kaikkea kivaa meillä jäisi kokematta, jos emme osaisi uida. Samalla tavalla jäätaito tuo upeita mahdollisuuksia talviseen lähiliikuntaan.”

Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton (SUH) toiminnanjohtaja Kristiina Heinonen tunnistaa pelottelukulttuurin. Hän kuitenkin kertoo, että omassa viestinnässään myös SUH on pyrkinyt viime vuosina varoitusten sijaan opastamaan ihmisiä liikkumaan turvallisesti. Varsinaiseen opetukseen järjestön resurssit eivät riitä, mutta koulujen käyttöön tuotetussa oppimissisällössä jääturvallisuus on mukana.

Heinonen jakaa Tuomas Hannikaisen näkemyksen siitä, että jääturvallisuuden tulisi kuulua koulujen opetuksen piiriin. Nykyisellään sen toetutuminen jää pitkälti yksittäisten opettajien vastuulle. Kuntakohtaisiakin eroja on jo pelkästään uimaopetuksessa.

Viranomaisten varoittavat sanat lähtevät usein siitä tosiasiasta, että valtaosa jääturvallisuuteen liittyvistä uutisista ja ulostuloista tehdään silloin, kun vahinko on jo tapahtunut.

Ilmatieteen laitoksen jääasiantuntija Jouni Vainio sanoo, ettei viranomaisilla ole koordinoitua varoitusjärjestelmää tai viestintästrategiaa.

”Heikoista jäistä ei voi varoittaa samalla tavalla kuin karhusta kaupungin keskustassa. Jääolosuhteet vaihtelevat. Jos iltauutisissa pyörisi varoitusnauha, se pyörisi todennäköisesti lokakuulta huhtikuulle”, hän sanoo.

Vainion vastuulle kuuluu Ilmatieteen laitoksen jääkartta, johon kirjataan meriveden pintalämpötilat sekä jäätilanne. Tieto kerätään satelliittikuvista sekä rannikkoalueella havaintoja tekeviltä ihmisiltä ja julkaistaan talvikaudella päivittäin. Karttaa käyttävät merenkulkijat, mutta myös retkiluistelijat. Toisin sanoen jo ennestään kokeneet jäällä liikkujat.

Vainio sanoo, että viranomaisten antamat varoitukset on suunnattu kokemattomille jäällä liikkujille. Ongelmallista on se, että kokemusta ei oikein voi kerätä kantapään kautta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa on hukkunut yli tuhat ihmistä. Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton keräämän ennakkotilaston mukaan jäihin vajoamisen seurauksena on menehtynyt 175, joista 18 on ollut luistimilla.

Tämänkin aiheen ympärillä ajaudutaan helposti keskustelemaan siitä, tekevätkö luistimet retkiluistelijan. Tilastoissa ne tekevät, vaikka selvää on, että hiihtosauvoineen viilettävällä mökkiläisellä ja kurssit käyneellä skrinnarilla on kovin erilaiset lähtökohdat. Mediassa molempien edesottamukset satavat silti samaan laariin. Retkiluistelijoita hukkuu melkein joka talvi.

SUH:n ylläpitämä tilasto kertoo, että kaikki 18 hukkumistilastoon päätynyttä luistelijaa ovat olleet miehiä ja liikkeellä yksin. Näin myös tilaston ainoa Suomen Retkiluistelijat ry:n jäsen, joka menehtyi vuonna 2018 kotijärvellään Lohjalla.

Iäkäs ja kokenut, uutisoi paikallislehti. Sillä tavallahan pilkkimiehetkin lähtevät, tutussa paikassa, ja uimarit mökkirannassaan.

Huomionarvoista on sekin, että kaikki tapaukset ovat sattuneet sisävesillä. Selitystä voinee hakea siitä, että merellä aistit ovat valppaampia ja riskit tiedostetaan paremmin. Järvi-Suomessa jääolot ovat vakaampia, mikä voi tuoda vääränlaista turvallisuudentunnetta.  

Vääränlaista turvallisuudentunnetta voivat tuoda myös naskalit. Ne eivät estä ketään putoamasta tai takaa kenenkään pelastautumista. Naskalit pitää olla, mutta yksin liikkuminen on aina tietoinen riski.
 

Retkiluistelu on eläkeläisten extreme-urheilua.

Suomen Retkiluistelijat ry:n tilastot tarjoavat ainutlaatuisen katsauksen retkuluistelun turvallisuuteen. Jokainen retki ja niiden poikkeavat tapahtumat ja tapaturmat raportoidaan.

Turvallisuustoimikunnan puheenjohtaja Carl Eric Schalin on peilannut Retkiluistelijoiden tapaturmatilastoja vuonna 2004 tehtyyn UKK-instituutin tutkimukseen, jossa vertailtiin eri liikuntalajien tapaturmariskejä. Retkiluistelu ei ollut tutkimuksessa mukana lajina, mutta seuran tilastoista johdettu luku, yksi tapaturma 1000 harrastustuntia kohden, antaa suuntaa. Tällä mittarilla retkiluistelun tapaturmariski on kävelyn luokkaa.

”Suurin osa jäällä syntyvistä vammoista ei vaadi lääkärin hoitoa. Yleisin tapaturma on kaatuminen, josta seuraa mustelmia, lievää kipua tai ruhjeita”, Schalin sanoo.

Polvisuojat ehkäisevät tehokkaasti povivammoja. Hoitoa vaativat vammat ovat yleisimmin yläraajojen murtumia. Päävammoja syntyy harvoin, sillä reppu suojaa luistelijaa. Nykyisin monet käyttävät myös kypärää.

Jos tapaturmatilastoon lasketaan mukaan plutaukset, luku nousee kahteen ja puoleen. Tilastollisesti ollaan jossain murtomaahiihdon ja juoksun välimaastossa, mutta edelleen kaukana palloilu- ja kamppailulajien riskeistä. Esimerkiksi salibandyssa tapaturmariski on yli 10 tapaturmaa 1000 harrastustuntia kohden.

Seuran tilastot kertovat seuran retkistä. Vaikka suurin osa niistä on jäsenten tekemiä omatoimiretkiä, ne eivät kerro kaikesta luonnonjäällä tapahtuvasta luistelusta. Siitä ne kuitenkin kertovat, että retkiluistelu on varsin turvallinen laji, kunhan jääturvallisuus otetaan huomioon ja hallitaan.

”Tämä on tärkeää erityisesti omatoimiretkillä, joiden osallistujamäärä on tyypillisesti pieni. Silloin jokaisella osallistujalla on oltava valmius pelastaa ja pelastautua jäistä sekä antaa ensiapua”, Schalin sanoo.

Suurin osa retkiluistelijoista ei joudu koskaan todistamaan jäihin putoamista ja vielä harvempi kokee sen itse. Schalinin laskelmien mukaan yksittäisen osallistujan todennäköisyys jäihin putoamisen on seuran järjestämällä retkellä 0,23 % ja omatoimiretkillä 0,66 %. Matemaattinen selitys erolle on se, että seuran retkillä osallistujamäärä on yleensä kolmin- tai nelinkertainen. Nämä todennäköisyydet on laskettu osallistumiskertojen perusteella.

Viimeksi kuluneella retkiluistelukaudella raportoitiin 2 230 retkeä, joihin osallistui 8 408 luistelijaa. Näistä seuran virallisia retkiä oli 374 ja osallistujia 3 614. Plutauksia raportoitiin yhteensä 26 ja tapaturmia 19, joista virallisilla retkillä 6 plutausta ja 7 tapaturmaa.

Retkiluistelu on eläkeläisten extreme-urheilua. Luisteluretkien lähtöpaikoilla tapaa usein varttuneempaa punaposkista väkeä. Kun siirrytään jäälle, uutismedian maalaama kuva henkensä uhalla luistelevista ääri-ihmisistä ei voisi olla kauempana todellisuudesta.

Ulkopuolisen silmissä laji näyttäytyy joko uhkarohkeana tai kiehtovana. Tässä mielessä se soveltuu huonosti Instgram-aikaan, jossa viikko alkaa olla pitkä aika siihen, että ihmisen on jo saatava kokea kaikki.

Jäällä liikkumiseen tarvittavien taitojen opiskelu vaatii malttia. Kun kipinä iskee, seuran peruskurssillekin pääsee yleensä vasta seuraavana syksynä.

Retkiluistelijoiden ekstreme-kokemukset eivät liity vaaran tuntuun, vaan luontoon. Muutaman potkun päässä kaupungista ollaan jo luonnon keskellä. Rantojen suojavyöhykkeet tekevät erämaan tuntua asutussakin ympäristössä.

Jää itsessään on lumoavaa luonnon tekemää taidetta. Siitä nautitaan aistit valppaina ja kaikilla aisteilla.