Hyvää ja kaunista

02.03.2022 | Terhi Ilosaari

Tillikkajärven kansallispuiston sydämessä on pieni suloinen tupa. Juuri sopiva ensimmäisen oman talviretken tukikohdaksi.

Syvällä erämaassa en ole, mutta yksin kyllä. Pakkanen hiipii housuihin. Ihan juuri tästä on raportoitu niin suden, karhun kuin ahmankin kulkeneen. Pelottaa ja jännittää.

Osaan jo paljon, mutten ihan kaikkea. Olen juuri palannut elämäni pisimmältä talviretkeltä ja haluan päästä heti viemään kaiken oppimani käytäntöön. Ihan itse ja yksin.

Hiihtomatkaa eteläiseltä parkkipaikalta yli harjanteiden ja lampien kertyy hieman kiemurrellen lähes seitsemän kilometriä. Tumman siniharmaan maiseman keskeltä pilkottaa vihdoin pikkuruisen rakennuksen kulma.

Tämä on varmasti huussi ja tupa häämöttää tuolla kauempana? Vaan ei. Olen sittenkin oikeassa paikassa, Savon suloisimman autiotuvan, Kosevan edustalla. Hienotunteisesti sivummalle ovat jättäytyneet tupaa suurempi puuvaja sekä ulkohuone.

Saan kamiinan syttymään kertayrityksellä, samoin bensakeittimen. Olenkohan elossa vai uneksinko? ihmettelen, koska elo tulen kanssa on tähän mennessä ollut tuskaista toilailua. Kamiina raksahtelee tunnelmallisesti.

Viritän riippumattokamarini mökin lähistölle ja palaan lukemaan tupakirjan merkintöjä. Tukeutuminen autiotupaan auttaa valmistautumista kylmään talviyöhön. Vielä yksi pieni puu kamiinaan, vielä yksi aukeama tarinoita – sitten siirryn pakkasen kainaloon unia katsomaan. Ehkä vielä yksi...

Sääennuste lupaa aamuksi pilvistä, siis pitkiä unia. Ei tarvetta herätä kameran kanssa auringon aamutervehdystä ihastelemaan.

Havahdun riippumatostani. Joku sohii valolla silmiin. Onko joku tullut taskulamppunsa kanssa leiriini? Kyllä. Täysvalogeenipäällikkö, aurinko, saapui riippumattooni ja herätti todistaen eiliset ennusteet vääriksi.

Talviset riippumattokuvani kirvoittavat toistuvasti kysymyksen: ”Kuinka kylmässä tarkenee?” Vieläkään en ole muistanut ripustaa lämpömittaria rinkkaani heilumaan, mutta sääasemien tietojen perusteella on pakkanen hiiviskellyt yön aikana -15 ja -20 celsiusasteen välimaastoissa.

Takana on elämäni kylmin riippumattoyö.

 

Tupa on siisti ja suloinen, puuvaja täynnä kuivia klapeja ja kaikkialla törmää puutaikurin kädenjälkeen.

Kainuun ja Pohjois-Savon rajalla sijaitseva Tiilikkajärvi on kansallispuistojen kävijätilastoissa maamme hiljaisimpia. Vieraskirja kuitenkin kertoo autiotuvan olleen viime vuosina yllättävän suosittu ympäri vuoden.

Onkin ihme, että saan tuvan kokonaan omaan käyttööni, tukikohdakseni kokonaisen yön ajaksi.

Tupa on siisti ja suloinen, puuvaja täynnä kuivia klapeja ja kaikkialla törmää puutaikurin kädenjälkeen. Oven pönkkä ei ole pölkky vaan kala, kauhan varsi on lintu. Kaikki on kaunista.

Metsähallituksen neuvoja, Heidi Kilpeläinen osaa kertoa, että Tiilikkajärven kansallispuiston veistokset ovat Juutisen luontovalvojaveljesten käsialaa.

”He pitivät Tiilikkajärven kansallispuistosta huolta vuosien ajan. Veistokset ovat syntyneet työn ja paikan synnyttämän inspiraation pohjalta, jotkut kenties paikan päällä, mutta luulenpa, että myös kotiverstaalla vapaa-ajalla.”

Puistomestari Marko Haapalehdolta opin lisää. Juutisen ”pojat” asustivat yhdessä taloudessa Valtimon Verkkojoen kylällä Matin kuolemaan saakka. Nyt Reino on rakentanut pihapiiriin kotimuseon ja siellä on nähtävillä lisää ITE-taiteilijan tuotoksia.

Kansallispuistoista kertovassa kirjassa Tea Karvinen kertoo kohtaamisestaan veljesten kanssa. Yksissä tuumin he marssivat haravat kädessä Venäjänhiekan santarannalle, koska pitäähän puistossa siistiä olla.

Aamukahvin toveriksi lämmittämäni kamiina ei taas päästä otteestaan. Sukset mielisivät jo hangille, mutta minä tunnelmoin uuden, tumman ihastukseni kyljessä.

Tarinan mukaan Kosevan kämppä on saanut nimensä ihastuksen päädyttyä vihastukseen, josta on toivuttu samaisten seinien sisällä Kasevaa kuunnellen ja kossua siemaillen.

Pihalta kuuluu kolahduksia. Näkyviin suihkii ahkio mukanaan kaksi miestä. Mietin, ovatko nämä blogosfääristä löytämäni autiotupapersoonalistan Niksi-Pekkoja vai Tunturisaarnaajia. Mutta ovatkin kaltaisiani, talviretkeilyn alkeiden opettelijoita. Näin mukavien kanssahan voisi jäädä turinoimaan pidemmäksikin toviksi!

Onneksi tilaa on vain kahdelle. Saan potkaistua itseni irti tuvan lumosta.

Pimeys, pakkanen ja bensakeitin pitivät jännityksessä illan ja yön. Paluumatkan puuterissa liihotellessa saapuu vihdoinkin rauha. Suksilla selviän kyllä.

Ahmin auringon timanttimereksi muuttamaa lumimaisemaa metrin verran kokeneempana talviretkeilijänä ja olen salaa ihan hirvittävän ylpeänä itsestäni.