Hiljaisille hangille

05.12.2018 17:19 | Raija Hentman

Minne mennä vaeltamaan, kun kaipaa hiljaisia hankia, mutta tupien lämpöä ei panisi pahakseen? Kohteeksi valikoitui Pöyrisjärven erämaa-alue. | Teksti ja kuvat Raija Hentman

Nostelemme ahkioita ja suksia ­Erkki Keskitalon taksin kyydistä vihreän talon vierestä alle kilometri Pasmajoen sillalta Peltovuoman kylän itäpuolella. Paljon ajettu kelkkajälki pukkaaa tiensä männikköön ja kohti pohjoista. Taksit tietävät kaikenlaista, niin myös paikallisten käyttämät reitit erämaa-alueen poro-, kala- ja riistamaille.

Nykypäivää on, että joukossa on läskipyörällä matkaa tekevä kaveri.

Eipä ollut tällekään huhtikuulle vielä syntynyt kunnon hankiaista. Vieläköhän saa kokea sellaiset teräshanget, että kestää hiihtää ja vaikka kävellä? Kelkkajälki kääntyy jyrkästi seuraamaan jängälle rakennettua pengertä.

Tuntuu kummalliselta, että keskellä suota on tiepohja. Sen rakensi kymmeniä vuosia sitten vesipiiri, kun soita kuivatettiin. Siihen tarkoituksen on varmaankin kaivettu syvä oja, jota ennen ura kääntyy itään Palakaisenvuomalle.

Pursavaara, Lainiselkä ja Saukaraisenvaara eivät nokkaansa kovin korkealle nosta hiihtosuunnan itäpuolella. Paikoin hanki on poljettu kiekerölle porojen jäkälän kaivun jäljiltä. Paksut, mustanpuhuvat luppotupot männyissä vähän synkistävät auringossa paistattelevaa metsää.

Onneksi pilkkiretkelle reissaava useamman kelkan porukka oli antanut hyvän vinkin Nallatuvan löytämiseksi. Kyllä, Äijävainaanmaan reunalla risutettu kelkkajälki haaraantuu ja vasen haara suuntaa suoraan pohjoiseen kohti Käkkälöjoen jyrkkäpenkkaista uomaa.

Ja siinähän se Nallatupakin seisoo joen toisella puolella.

Sille tuli loppu vuonna 1852, kun Venäjän ja Norjan välille tehtiin rajasulkusopimus, ja saamelaisten oli valittava, kummalla puolen rajaa aikoivat elää ja eloaan paimentaa.

Pöyrisjärven erämaa ja siihen liittyvät soidensuojelualueet muodostavat laajojen vuomien, matalien koivikkoselänteiden, purojen, pienempien soiden ja laakeiden paljakkatuntureiden maan. Käkkälöjoki, Suukisjoki ja Pöyrisjoki suurimpina halkovat maisemia. Suukisjoki työntää vetensä Käkkälöjokeen reilut 700 metriä ylävirtaan tuvalta.

Käkkälöjoki, Geahkkiljohka, saa alkunsa aivan Norjan rajalta ja virtaa yllättävän vuolaana korkeiden töyräiden suojissa Naltijärven ja Kalmankaltion sivuitse. Joki kääntyy entisen rajavartioaseman kohdalla länteen. Suukisjoki on saameksi Čuvgesjohka. Čuvges tarkoittaa valoisa tai kirkas ja viittaa joen veden kirkkauteen.

Näiden jokien laaksopainanteisiin syntyi jääkauden loppuvaiheessa mahtavat, hienohiekkaiset harjualueet, jotka levenevät, kapenevat, kumpuilevat ja mutkittelevat.

Niihin maisemiin ja Suukisjoen syheröisen uoman sokkeloihin meitä varottaa päätymästä riekonpyytäjä, jonka ansapolulle hänen kelkkajälkensä vie.

Taksimies oli tiennyt kertoa senkin, että paikalliset kulkevat pilkkijärville reittiä, joka vie Stallojärven autiotuvan ja sen pohjoispuolisen tunturiketjun kautta. Sinnehän mekin olemme matkalla. Vuontisjärven kylän Kuonnajärven tietämiltä alkava paikallisten kelkkareitti ilmeisesti oijustaa Saaravuoman suojeltujen suoaukeiden kautta koilliseen ja Ammaltamajärvelle.

Samaiselle järvelle mekin päädymme, mutta emme suorinta reittiä Nallatievojen sivuitse – hanki ei kanna.

Avulias peltovuomalainen nuori poika on merkinnyt koivunkarahkoilla nuolen, joka ohjaa meidät Ammaltamajärven pohjoispuolen suolla urien risteyksessä kääntymään luoteeseen. Kova jälki on helppoa lipsutella Sermakkajärven ja Joulukotamaan itäpuolitse. Juuri ennen kapeaa Stallojärveä jälki kurvaa oikealle ja laskeutuu jäälle. Vielä tuskastuttava rinne tuvalle.

Stallojärvi on Nallatuvan tapaan perinteinen autiotupa, jossa koko takaseinän mittaiset laverit kahdessa kerroksessa tarjoavat makuusijan monelle vaeltajalle. Ei tule lähdettyä tutkimaan Stallokurua, jonka pohjaa putsasivat jääkauden sulamisvaiheen aikana muodostuneen Pöyrisjärven jääjärven loppuvaiheen vedet, kun ne rymistelivät kohti Käkkälöjoen jääjärveä.

Olisimmepa tienneet lähtiessä, että aivan joen rantaan ja laavulle vievän pistotien päässä on silta Käkkälöjoen yli. Sillalta on pari kilometriä Kiuasjärvelle, jossa yhyttää Nunnasesta alkavan ja Naltijärvelle päätyvän kelkkajäljen. Paljon käytetty reitti suuntaa Nunnasesta Niettavaaran itäpuolen jänkiä Kaarrejärven, Aasikaisen ja Kovavuopion kautta Kiuasjärvelle. Siitä kohti pohjoista Kiuaskaidinmaan ja Tunturi-Kiuaskaidin välisiä vaaroja erottavia suojuotteja seuraillen Naltijärvelle.

Silloin oli suunnitelmissa jatkaa vielä Lenkihaan tuvalta lounaaseen lähellä Suukisjokea sijaitsevalle Korteojan kämpälle. Vielä on Korteojalla käymättä. Eikä sen kämpän kohtalosta näinä Metsähallituksen ahdingon vuosina ole vielä varmuutta.

Stallojärven autiotuvalta alkaa paljakkalakien ketju, joka johdattaa Jäkälä-Porrastunturia, Palolakea ja Máttoaivia Norjan rajan pintaan Valkamapäälle. Molemmin puolin tuntureita sänkikoivikko piirtää esiin loivien selänteiden muotoja. Kaukaisuudessa erottaa Pallas-Ounastunturien köyryt.

Valkamapään luoteispuolella Kalkujärven, Kotajärven ja muiden vesistöjen sokkeloissa näkyy kartalla merkintöjä rakennuksista, porokaarteesta ja risteilevistä poluista. Kalkujärven kesäkylän talot ovat lukittuja, mutta vasamerkitysaikaan piipuista kohoaa savua, pihoilla on mönkijöitä ja kymmenet ihmiset liikkuvat merkitysaidan ja kämppien väliä. Nyt moottorikelkka pärähtää käyntiin kauempana olevan kämpän pihasta. Taitaa olla nunnaslainen poromies paimentamassa tokkaa.

Pilvisen päivän varjottomassa valossa Kalkumaraston poroaitaa seuraavaa kantavaa kelkkajälkeä ei näe, mutta tuntee kyllä suksien alla. Marasto tarkoittaa pitkää, erillistä, matalaa koivua kasvavaa selännettä vailla korkeita kohtia, ja sellainen se on. Poroaita johdattaa Kalkumaraston poikki Pöyrisjoelle, jonka toisella puolella levittäytyy vaikuttava Proksinvuoman–Oivuksenvuoman pöydäntasainen suoalue palsakumpuineen. Laakion takana kohoaa Jierstivaaran valkoiset rinteet. Hajoavien pilvien lomasta auringon säteet tunkeutuvat ja maalaavat valkoiseen maisemaan sinisiä varjoja; kantava jälki erottuu vaivatta.

Pöyrisjärven autio- ja varaustupa järven etelärannalla on vähän erillään paikallisten mökeistä. Kesäkylään on näköjään ilmestynyt paljon uusia rakennuksia sitten edellisen käynnin. Silloin paikkaa lähestyttiin pohjoisesta, Norjan puolelta. Sen vaelluksen lähtöpaikka oli Ávži, kylä Koutokeinosta itään.

Pöyrisjärven ympäristöstä oli muotoutunut Näkkälän kylän kesäpaikka Norjan rajasulun jälkeen. Vähitellen koivikot harvenivat ja katosivat, sillä puuta tarvittiin niin rakentamiseen kuin lämmitykseen ja porovellin keittämiseen.

Lännen puolella kumpuilee ja mutkittelee hieno harjualue, Buolžžat, joka jatkuu Näkkälän kylään asti ja levittäytyy Pöyrisjärven pohjoispuolelle. Kesäreitti koukkaan harjualueen länsipuolelle vasta Jierstivaaran pohjoispäässä, ennen Hohkanajärveä. Talvella sen sijaan kantava jälki suuntaa Termislommolin kautta Iinoppijärvelle ja Putkijärvelle.

Harjualueen sekamelska jää Jierstivaaran yli 620 metriin kohoavan selän teen ja kelkkauran väliin. Muutama peltipailakka huristaa vastaan ja kahdesti pysähdymme jututtamaan pohjoiseen lykkiviä vaeltajia. Raskasta on, onhan sinne suuntaan enemmän vastaleita.

Merkattu kelkkareitti on lanattu tampparilla leveäksi latu-uraksi, jossa on tilaa sujutella niin perinteistä vuorotahtia kuin liukasta luistelutyyliä. Aamulla lämmin ja tuuleton sää saa kuorimaan vaatteita ahkion päälle. Monen kanssa ehtii kuulumisia vaihtaa, sillä useampikin hiihtäjä ehtii pysähtyä raitomme kohdalle ja ihmetellä varustustamme.

Nykypäivää on, että joukossa on läskipyörällä matkaa tekevä kaveri.

Näkkälän välitupa on jo kauan palvellut matkalaisia, jotka kulkevat Hetan, Näkkälän ja Koutokeinon väliä. Vanha piisi eli avotakka oli nurkasta hävinnyt, ja lämpöä lykkää Jøtulin kamiina. Piilutettujen seinähirsien kaunista kuviota peittää vuosien tumma patina. Piisin lämmöstä ja levosta laverilla nautti joutsenenetsintäretkillään myös Yrjö Kokko. Nyt me kellahdamme pehmeille ilmapatjoille ja kiskomme untuvapusseja korville.

Mikäpä tästä on lykkiä leveää uraa Hettaan. Latu-ura komean Pahtajärven kautta on ahkion kiskojalle loivempi kuin Paljasselän–Jyppyrän suunta. Mutta olisi paljon hauskempi hiihdellä teräshangilla ihan omia reittejä.

Ehkä ensi keväänä.