Hiihtovaellus sinne, missä ei ole ketään

01.03.2023 | Jouni Laaksonen

Vaikka retkeily on suositumpaa kuin koskaan, jopa keväthangilla on täysin hiljaisia kairoja. Sataan kilometriin Paistuntureilta Kaldoaiviin en nähnyt edes suksen jälkiä.

Luin joululomalla Saara Harviaisen kirjoja, joissa hän kuvaa vaelluksiaan Lapissa 1950- ja 60-luvuilla. Yhden tarinan nimi on Kenenkään käymätön maa. Jopas sattui! Aivan samalla tavalla koin retkeni samaan erämaan kolkkaan viime huhtikuussa. Harviainen aloittaa vuonna 1965 tekemänsä vaelluksen kuvauksen näin:

Jo talvella oli Liisan kanssa sovittu retkestä. ”Kaikki” kulkivat Saariselkää, sinne me emme voineet millään lähteä. Oli me siellä käyty ja onhan maisemat upeat, totta se on. Mutta oli porukkaakin. Nyt me halusimme ”kenenkään käymätöntä” erämaata. Sitähän ei tietysti ole, mutta mielemme teki seudulle, jossa ei vielä liiemmin retkeläisiä liikkunut.

Naiset patikoivat Kaamasmukan suunnalta Tsuoggajoen eli nykykarttojen Cuoggá-joen latvan pitkulaisille, pahtaseinämäisille järville ja edelleen kanjonimaisen joen varsia Utsjoen-tielle.

Minua tämä Kevon luonnonpuiston ja Kaamasen välinen kolkka oli kiehtonut jo pitkään ja eritoten siksi, että se on yhä tänä päivänä yksi niistä Suomen erämaiden kolkista, joissa ei tapaa ketään.

Jäin bussin kyydistä Kiellajoella ja heti kohta Kirkkoharjujen lähellä ohitin männyn metsänrajan. Ylitin Suttesjohkan moottorikelkkauran siltaa pitkin, mutta sen jälkeen käännyin umpeen. Hanki kantoi kelpo lailla pitkiä metsäsuksiani ja ahkio tuli sujuvasti perässä.

Samaa ei voi sanoa toisesta päivästä. Oli luonnollista, että nousu jyrkälle Soahkemohbuolžžat-harjulle otti lujille, mutta miten ihmeessä ahkio painoi tasamaallakin niin turkasesti?

Olin aiemmalla hiihtoretkellä ihmetellyt, kuinka Suttesjohka oli kilometrien matkalta sula, vaikka kaikki muut vaelluksen joet olivat olleet vankassa jäässä. Pohjoissaamen suttis tarkoittaa sulaa, mikä selittääkin asian tyhjentävästi.

Kevon reitin lounaispäässä on Sulaojan lähde, Suttesgáldu. Tämä 200-metrinen lampi on Suomen suurin lähde. Suttesjohkan latvalla on Suttesjávri, jolla on mittaa 500 metriä. Olin suunnitellut käyväni katsomassa, miltä se näyttää talviasussa. Olisiko sekin suuri lähde?

Ahkion vetäminen oli kuitenkin niin poikkeuksellisen vaikeaa, että jouduin oikaisemaan. Jätin ähkiön Mádiijeaggin reunalle ja kävin ilman sitä katsomassa, onko Suttesjohka tälläkin korkeudella sula. Kyllä oli.

Jatkoin Cuoggán latvalle. Joen latvimmainen järvi, Cuokkašjávri, palautti hiihtooni riemun. Ahkio oli edelleen raskas, mutta paikka oli suunnattoman erämainen ja kalliojyrkänteineen jylhä. Lisäksi järven poikki oli tuoreeltaan jolkotellut ahma. Järven koillispäässä löysin tuulensuojaisen ja yhtä aikaa aurinkoisen paikan, johon pysähdyin mainiolle lounastauolle.

Pitkulainen Guhkesjávri–Keräsjärvi jäi nyt ahkion oikuttelun takia kokematta. Käännyin kohti Hevosvaaraa ja kelkkauraa.

Cuokkašvárrin ylämäessä aurinko paistoi täydeltä terältä. Aivan kuin ei muutenkin olisi ollut tarpeeksi hiki kivirekeä riuhtoessa. Taakse katsoessa Kevon tunturipäät näkyivät komeasti, se sentään piristi.

Rankan ylämäen jälkeen tunsin itseni todella tyhmäksi. Kun pysähdyin lepäämään, mieleeni juolahti vilkaista ahkion pohjaa. Siellä oli lunta ja jäätä, jotka nyt raaputin pois. Heti alkoi luistaa normaaliin malliin.

Miksen tajunnut tätä jo tuntikausia aikaisemmin? Totta kai olen ennenkin joutunut rapsuttamaan jäätä pois ahkion ja suksien pohjasta, kun olen hiihtänyt lumen alla, jään päällä seisovaan veteen. Nyt kyse ei ollut siitä, vaan ahkion seisominen yön yli nollakelin hangessa oli saanut aikaan jäätämisen.

Lämpötila nousi plussalle, alkoi sataa räiskäleitä ja keli meni takkalaksi.

Seuraavana päivänä oli kova keli.

Kun nousin teltasta, satoi lunta, mutta se muuttui pian rännäksi. Plussakelissä hanki oli tahmean luistoton, ja vastatuuli viimeisteli tunnelman. Olin tyytyväinen, kun olin uskonut sääennusteeseen ja hakeutunut kelkkauralle.

Ummessa kelkkaurakin oli, mutta se antoi silti jonkinlaista lohtua myräkässä eteenpäin paarustaessa. Ylitin nelostien Petsikossa ja siirryin Paistunturin erämaa-alueelta Kaldoaivin puolelle.

Muutaman kilometrin jälkeen edestä kuului kelkan ääntä ja kerrankin ilahduin pörinästä. Ajettu kelkanjälki olisi luistavampi. Vastaantulija oli Kaamasen kyläyhdistyksen puheenjohtaja. Hän oli ollut Jottijärven kodan huoltoreissulla, sillä kota on siirtynyt Metsähallitukselta kyläyhdistyksen huoltoon.

Mies kertoi olevansa entinen riekonmetsästäjä ja kokemuksensa nojalla hän tiesi jo eilen tämänpäiväisen myräkän. Hän näki eilen kolme riekkoa puussa. Se kuulemma tietää pyrykeliä.

Menin kodalle yöksi. Jatko pohditutti. Edessä olisi 50 kilometriä Suomen suurinta soidensuojelualuetta, Sammuttijängän–Vaijoenjängän aluetta, sekä Kaldoaivin erämaa-aluetta ennen seuraavaa varmaa kelkkauraa. Jos keli olisi näin heikko aamullakin, täytyisi harkita paluuta nelostielle.

Kodalla tapasin muutamia moottorikelkkailijoita sekä pilkkireissulla olleen veljeskaksikon, jotka olivat myös liikkeellä kelkoilla.

Heräsin neljältä, jolloin oli pikku pakkanen. Pilviverho rakoili ja auringonnousu oli kaunis. Päätin lähteä suunnitelmien mukaan itään. Jos keli huononisi oleellisesti, kääntyisin takaisin ennen kuin olen aivan keskellä ei mitään.

Jottijärven rannassa oli temmeltänyt saukko. Tasamaallakin se oli tehnyt monen metrin mahaliukuja, sitten taas loikkinut vauhtia ja liukunut jälleen.

Jottijärveltä johtaa ristiviitoin merkitty moottorikelkkaura Skiehtsarasin kodalle, jossa ura yhtyy Utsjoki–Sevettijärvi-uraan. Tätä Jottijärveltä lähtevää uraa ei ollut kukaan ajanut ties miten pitkään aikaan. Pientäkään kelkanjäljen haamua ei ollut maisemassa. Olin tästä vain iloinen, kun hiihtelin hyvin kantavalla ja alkuvaiheessa myös luistavalla hangella. Ristiviittojen ansiosta sain vapaata suunnistuksesta, mutta silti tunnelma oli eri tavalla erämainen kuin kelkanjäljellä.

Mierggasroavvin ylämäessä keli pilvistyi ja samalla maisema musteni muutenkin. Tämä ylännemaa oli silkkaa Mordor-koivikkoa, tunturi- ja hallamittarin toukkien tuhoamaa kuolleiden, mustanpuhuvien koivunpökkelöiden valtakuntaa.

Lämpötila nousi plussalle, alkoi sataa räiskäleitä ja keli meni takkalaksi. Muut osat suksieni pohjista olin luonnollisesti parafinoinut kotona ja niihin ei lumi tarttunut, mutta suksieni keskiosassa oli integroitu nousukarva, johon lumi takersi nyt ahnaasti kiinni. Hankasin tuikkukynttilää myötäsukaan ja tämä toimi oivallisesti. Kynttilöityyn karvaan ei lumi takertunut seuraavaan viiteen kilometriin. Tuolloin halusin muutenkin pitää lepotauon, joten ei ollut iso vaiva hangata samalla uusi kerros kynttilää.

Olin jo melko synkissä ajatuksissa, mutta sitten pilvet karkasivat pois. Vastatuuli yltyi, mutta löysin tuulensuojaisen notkon, jossa keittelin bensiinikeittimellä rauhallisen ja tukevan lounaan. Auringon ja verensokerin nousun ansiosta kaikki näytti äkkiä paljon paremmalta.
 

​​​​​​​

Vaijoki on sen verran iso joki, että näin yksin liikkeellä ollessani halusin ylittää sen kelkkauran merkkien kohdalta, jossa jää olisi varmimmin kantavaa. Itärannalla jätin ristiviitat taakseni ja käännyin jyrkästi lounaaseen. 

Vaijoen itäpuolella oli somaa harjupounikkoa, jossa tunturikoivut olivat eläviä. Tähänkin mennessä olin nähnyt runsaasti riekkoja, mutta niiden määrä sen kuin yltyi. Näin useamman 20 linnun parven, ja moniaita kertoja pienempiä parttioita.

Sain menomatkalla vinkin Suo-lehden palsa-artikkelista. Sen perusteella ehdin menobussissa hoksata, että alueen parhaat palsat eivät ole Sammutti- tai Vaijoenjängällä, vaan Soavveljeaggilla. Karttapaikan rinnevarjostus auttoi löytämään tarkan paikan, josta otin koordinaatit linjurissa talteen. Niiden avulla löysin kumpareikon.

Suomen palsat ovat henkihieverissä ilmaston lämpenemisen takia. Nämäkään eivät olleet (enää) vaikuttavan korkeita, mutta erottuivat toki selvästi täystasaisesta aapasuon valkeudesta. Tämäkin oli oikea riekkojen puuhapaikka, aivan valtavasti jälkiä palsalta toiselle. Mitä ne koivuttomilta, mutta laeltaan tuulessa hieman paljastuneilta palsakummuilta löytävät syötäväksi? Marjojako?

Parkkeerasin ahkioni palsojen väliin ja istuin pitkäksi aikaa syömään välipaloja. Olin nyt lähes puolimatkassa syvimmän erämaan halki, ja ilta oli pitkällä. Halusin kuitenkin vielä lisää kilometrejä taakseni, jotta niitä olisi huomisen mahdollisesti hankalammassa kelissä vähemmän.

Tästä tuli lopulta kolmentoista tunnin hiihdon ja sadan riekon päivä. En ole ennen niin monta riekkoa nähnyt elävänä yhden päivän aikana, ja jälkiä oli lisäksi pitkin päivää tolkuttomasti. Kun lopulta makuupussiin kömmin, hymyilin tyytyväisenä: Hyvä kun en kääntynyt, olipa vain lopulta hieno päivä!

Hanki oli aamulla tahmea ja itätuuli kutitteli voimakkaasti kasvoja. Riekkoja näkyi vain yksittäistapauksina, mutta kahdet ahman jäljet piristivät. Ahmakanta on Lapissa selvästi runsastunut.

Tänään hanki petti sosemaisesti muutamia kymmeniä kertoja. Kullakin kerralla pitkät metsäsukseni uivat takaisin kantavien kerrosten päälle parin metrin matkalla, joten fyysistä rasitusta romahteluista ei suuremmin koitunut. Onnittelin silti itseäni, että hiihdin eilen pitkän päivän enkä nyt ollut aivan keskellä koskematonta erämaata. Lyhyemmillä suksilla olisi ollut vaikeaa.

Keli oli oikukas, lumisade ja pilvipouta vaihtelivat taajaan. Aamulla hiihdin kymmenen kilometriä Silisjoelle, jonka ylitin kelkkauraa pitkin. Samalla tapasin ensimmäisen retkeilijän: nuori nainen tuli vastaan suuren ahkionsa kanssa.

Sitten oli enää viisi kilometriä Iisakkijärven autiotuvalle, jonne saavuin aikaisin iltapäivällä. Pitkät hiihtopäivät raskaahkossa kelissä tuntuivat kehossa ja päätin makailla loppupäivän, ja ehkä huomisenkin.

En ole ennen niin monta riekkoa nähnyt elävänä yhden päivän aikana.

Seuraavana päivänä istun Iisakkijärven autiotuvassa pöydän ääressä. Näen järven rannassa talviretkeilyreitin sinisen ristiviitan. Sevettijärvi–Pulmankijärvi-talviretkeilyreitti on lakkautettu, mutta Iisakkijärven ympäristössä vanhat reittimerkit yhä auttavat talvikulkijaa.

Aamulla paistoi aurinko ja edellisten vaeltajien latu reittiä pitkin järven yli näkyi selvästi. Nyt sataa sankasti suuria lumihiutaleita. Vastarannan tumma koivikko vielä juuri erottuu, mutta latu on kadonnut. Tuntuu hyvältä istua sateelta ja tuulelta suojassa, kamiinan lämmössä. Kevään ensi kärpänenkin lentelee kankeasti ikkunalla. Ulkona myräkkä vain voimistuu. Nyt vastarantaa ei enää näy lainkaan.

Olisipa kurja olla ulkona, niinkö? Hetkellisesti ajatus käy mielessä, mutta tiedän että näin ei ole. Juurihan olen kaksi edellistä päivää viettänyt aamusta iltaan tuossa kelissä. Huppu ja tuulenpitävät vaatteet sekä sopiva asenne ovat ratkaisevia. Sää on mikä on, minä hiihdän. Enkä vain hiihdä, vaan hiihdän ja nautin.

Ei kannata murehtia sellaista, mihin ei voi vaikuttaa. Sen sijaan tulee pukeutua sopivasti ja hiihtää läpi tuiskun, ja muistaa pitää ruokaisia lepotaukoja tievan suojanpuolella. Ja kun jossain kohtaa vaellusta ei sadakaan, tai peräti aurinko muuttaa jängät timanttien säihkyviksi kentiksi, sitä enemmän niitä hetkiä osaa arvostaa.

Ylipäänsä vaellus opettaa olemaan hötkyilemättä. Ja tekemään tarkoituksenmukaisia asioita. Kun laittaa aamulla tulen kamiinaan lämmittämään talvikylmää kämppää, itsestään selvästi samalla laittaa kattilan kamiinan levylle. Vesi ei kiehahda hetkessä, mutta sitä ei vaeltaja harmittele. On sopivasti aikaa ottaa valokuvia, pilkkoa puita, keräillä aamiaistarpeet esille, tai vaikka pujahtaa takaisin makuupussin lämpöön.

Ei kamiina ole hidas, vaan juuri sopivan nopea, kun sen ominaisuudet tiedostaa. Kaasuliesikin Iisakkijärvellä on. Se olisi nopeampi, mutta olisi kaasun tuhlausta käyttää liettä, kun kamiina joka tapauksessa on sytytettävä.

Iltapäivällä aurinko marssi esiin. Tuuli edelleen tormakasti, mutta kävin hienolla päivähiihtelyllä. Nyt kun keli parani, aloin miettiä, maltanko sittenkään jäädä kämppään toiseksi yöksi.

Pihaan pölähti neljän hengen hiihtoseurue. He alkoivat purkaa tavaroita ahkioistaan ja jutustelimme normaaleja mukavia erämaan kuulumisia. Kävin pienellä hiihtelyllä heidän saapumislatuaan pitkin, ja se oli niin kutsuvan liukas, että päätin lähteä.

Söin kolmelta aikaisen päivällisen, sanoin seurueelle heipat ja lähdin kohti Sevettijärveä. Antauduin nyt jäljen vangiksi, ja viiden päivän umpihankitaaperruksen jälkeen vauhdikas eteneminen valmista latua pitkin tuntui vaihteeksi oikein mukavalta. Oman reitinvalinnan riemun siinä kaupassa menettää, ja se on suuri menetys, mutta vaihtelu virkistää.

Valmiilla jäljellä menettää myös osan omasta rauhastaan. Opukasjärvellä näin muitakin ahkionvetäjiä. Taas tuli havaittua, kuinka kevättalven potentiaalisesti parhaaseen aikaan, juuri huhtikuun puolivälin alla, on erämaita, joissa ei ole yhtäkään retkeilijää tai edes latua sataan kilometriin. Sitten kun saavut autiotupien ja reittien tuntumaan, siellä on myös kanssaretkeilijöitä.

Nautin omasta rauhasta äärettömän paljon. Toisaalta hienoa on tavata toisia talviretkeilijöitä. Talvi on se hankalampi vuodenaikamme, hyvä että talvivaeltajiakin riittää.

Kilometri ennen Opukasjärveä latu laskeutui vauhdikkaasti sankkaan mäntymetsään. Vaikka hiihdin pääasiassa tunturikoivikoissa ja avoimilla jängillä, mänty oli silti yksi hiihtoni teema. Männyn metsänrajalta lähdin ja männyn metsänrajalle saavuin jälleen lopussa.

Silti harvoin saatoin montaa kilometriä hiihtää näkemättä mäntyä tai paria. Pitkin matkaa ihmeen pohjoisessa tunturikoivikon keskellä seisoi petäjä siellä, toinen täällä. Iisakkijärven lähellä pysähdyin oikein laskemaan jälkikasvua: parhaaltaan suuren aihkin juurella hangesta pilkisti nelisenkymmentä männyntainta. Petäjä kasvoi kymmenen kilometriä karttaan merkityn männyn metsänrajan pohjoispuolella. Lieneekö ilmastonmuutoksella osuutta tähänkin?