Hiekkatietä Korvatunturille

04.09.2024 | Milja Fromholtz

Syyskuussa Itäkairan päättymättömät soratiet, kuulaat syystaivaat ja Korvatunturin maisemat hemmottelevat hiekkatiepyöräilijää. 300 kilometrin reitillä voi yöpyä sekä teltassa että syrjäisessä lomakylässä.

Tie renkaan alla on tukevaksi kovettunutta santaa. Havupuiset maisemat kumpuilevat kohti koillista ja pyörä rullaa eteenpäin kuin itsestään. Välillä pehmeäksi kostunut kivimurske hidastaa vauhdin niin hitaaksi, että kävellen pääsisi nopeammin.

Syyskuinen viiden päivän pyöräretki Savukoskella, Itäkairan päättymättömillä hiekka- ja sorateillä, tarjosi kaikkea tätä ja tältä väliltä: hiljaa virtaavan Kemijoen ja sen lukuisat taukopaikat, Korvatunturin majesteettiset maisemat ja Urho Kekkosen kansallispuiston löylyt.

Päällimmäisenä mieleen jäi seudun erämainen tunnelma ja hiljaisuus, vaikka teimme matkaa aivan ruskasesongin alussa.

Yhteensä 314 kilometrin mittainen ympyräreittimme alkoi Savukoskelta. Se on mahdollista aloittaa myös Pelkosenniemeltä tai Pyhätunturilta, jolloin retkeen tulee 2–3 päivää ja 130–170 kilometriä lisää pituutta.

Pelkosenniemi - Savukoski -väli on mahdollista ajaa Kemijoen eri puolia, jolloin pidemmälläkään retkellä ei joudu kulkemaan samaa tietä kahteen suuntaan.

Työpäivän päätteeksi ajoimme Pyhätunturilta Savukoskelle autolla. Savukoskelta reitti vei meidät ensin Värriöjoen yli Martin suuntaan. Matkalla näimme maakotkan lähtevän lentoon aivan tien varresta. Mikä majesteettinen näky!

Vajaan 60 kilometrin jälkeen päätimme leiriytyä Kemijoen varteen Leukkuhamaran kodalle. Kastuimme matkalla äkillisessä kuurossa, mutta katetulla nuotiopaikalla saimme varusteet kuivaksi.

Seuraava aamu valkeni poutaisena. Ensimmäiset kymmenen kilometriä saimme polkea suorastaan taivaallista hiekkatietä. Suuntana oli Kemihaara sekä Urho Kekkosen kansallispuisto.

Pysähdyimme lounastauolle Hirvikaltion autiotuvalle, joka on lähes suoraan tien varressa. Tupa sopisi mainosti myös yöpymispaikaksi, jos Savukoskelta pääsee liikkeelle heti aamutuimaan.

Lounaan jälkeen poljimme mukavassa poutasäässä kohti Kemihaaraa. Pitkät suorat tiepätkät maisemineen olivat kuin hiekkatiepyöräilyn mainoskuvastosta. Kemihaarasta reitti jatkui mönkijäurana kohti Korvatunturia.

Reitti oli paikoin haastava gravel-pyörälle, mutta pystyimme ajamaan koko matkan. Hauskana yksityiskohtana reitti Korvatunturille on merkitty joulupukin symbolein.

Saavuttuamme Vieriharjun autiotuvalle kilometrit näyttivät yhdeksääkymmentä. Kello kävi kahdeksaa, joten oli aika leiriytyä.

Yöpaikaksi sopisi myös Rakitsanojan tupa, joka on vielä kuusi kilometriä pidemmällä, mutta meitä houkutteli Vieriharjun sauna, joka oli edellisten saunojien jäljiltä vielä lämmin. Pääsimme hiekkapölyisen päivän jälkeen suoraan löylyihin ja jokiuinnille. Mistä se johtuukaan, että autiotupasaunan löylyt maistuvat aina makeimmilta?

Ilma oli syyskuun alkuun nähden lämmin, joten valmistimme illallisen nuotiolla tähtitaivaan alla.

Seuraavana aamuna ajoimme Rakitsanojan tuvalle. Jätimme pyörät parkkiin ja jatkoimme matkaa jalan. Pian tuvalta lähdettyämme tulimme rajavyöhykkeelle, joka oli merkitty selkeästi maastoon. Meillä oli kulkemiseen etukäteen haetut luvat, joita ilman alueelle ei saa mennä.

Yhdeksän kilometrin jalkapatikan jälkeen saavuimme Korvatunturin rinteelle ja poroaidalle. Aidan toisella puolella meidät yllätti huikea näky: silmänkantamattomiin pehmeitä ja pulleita jäkälikköjä! Koska raja-alue on pääosin aidattu poroilta, aidan toisella puolen jäkälät saavat kasvaa rauhassa.

Reitti kulki Korvatunturin rinnettä pitkin joulupukin majalle saakka, jonne merkitty osuus päättyy. Siitä matkaa varsinaisille rajatolpille ei ollut enää pitkälti. Nautimme maisemista hyvän tovin, ja lounasta syötyämme palasimme samaa reittiä takaisin pyörille. Jalankulkuosuudeksi tuli yhteensä 18 kilometriä.

Takaisin Vieriharjun tuvalle päästyämme päätimme jatkaa matkaa vielä pidemmälle Kemijoen varteen Seitainojan keittokatokselle, sillä seuraavan päivän sääennuste näytti kostealta. Palkinnoksi päivän ahkeroinnista saimme iltauinnit ja vaaleanpunaisen auringonlaskun Kemijoen varressa.

Reissun toiseksi viimeisenä päivänä heräsimme varhain, sillä sääennuste lupasi kosteaa keliä iltapäiväksi. Kokosimme teltat ja lähdimme jälleen polkemaan Kemijokea alaspäin.

Ensimmäiset parikymmentä kilometriä nautimme täydellisestä hiekkapohjaisesta baanasta, joka oli alustan puolesta koko retken parasta antia. Sade sai meidät kiinni ennen Kairijokea, ja loppumatka olikin sitten vähemmän nautinnollista, sateen pehmentämää soratietä. Olimme vyötäröä myöten kurassa jo paljon ennen perille pääsyä.

Reissun viimeiseksi yöksi olimme varanneet etukäteen mökin Kairijoen leirikeskukselta. Kairijoen keskuksen päärakennus on vanha savottakämppä, ja rantasaunakin on alkuperäinen. Pääsimme jälleen löylyihin ja uimaan reippaasti virtaavassa viileässä joessa. Poroburgereita odotellessamme pelasimme korttia Kairijoen ravintolassa ja nautimme erämaakeitaan tunnelmasta.

On toki pyöräilijästä kiinni, millä tyylillä näillä seuduilla haluaa matkata. Palveluita löytyy niitä kaipaavalle, vaikkei sitä karttaa katsomalla uskoisikaan.

Seuraavana päivänä matkaa takaisin Savukoskelle oli enää puolen päivän verran, josta viimeiset 30 kilometriä asfaltoitua tietä. Jalat olivat viiden päivän hiekkatiepyöräilystä väsyneet, ja nopeampi alusta kelpasi meille mainiosti.