Hetkiä Hossassa

20.04.2018 13:10 | Eeva Mäkinen

Esihistoriallisista kalliomaalauksistaan tunnettu Hossa on Suomen uusin kansallispuisto. Ja syystä. Teksti & kuvat Eeva Mäkinen

Kesäyön hämärtyessä pakkaan keltaisen kajakkini valmiiksi yöretkelle. Istahdan kyytiin ja lähden melomaan kohti Julma-Ölkyn tumman kanjonin seinämiä. Mustana kiiltävä veden pinta heijastaa pienimmätkin oksat rannoilta. On hiirenhiljaista.

Ympäristö on huoliteltu ja kaikkialla on ihmeellisen siistiä.

Pirunkirkon kohdalla tunnelma alkaa jännittyä. Musta vesi allani pelottaa, tuntuu etten ole yksin. ”Haloo!” huudahdan nopeasti. Yllätyksekseni kalliot vastaavat minulle takaisin, moneen kertaan.

Päätän jatkaa matkaani, tässä ei kannata enää kääntyä takaisin.

Ylitän pienen saarekkeen maitse ja jatkan melontaa järven loppupäätä kohden. Pilvinen taivas imee itseensä viimeisetkin valon säikeet, ja joudun toden teolla totuttamaan silmiäni pimeään.

Suuri männynrunko työntyy kanoottini eteen. Puu on kaatunut sivuttain reitilleni, enkä kovasta yrityksestä huolimatta saa sitä työnnettyä pois. Päätän kokeilla hieman riskialtista temppua ja meloa lujaa rungon yli.

Käyn ottamassa vauhtia ja melon kaikella voimallani matalimmalta näyttävää pätkää kohti. Kajakin keula osuu ensimmäisenä mäntyyn ja kallistuu vettä kohden. Vauhti on kuitenkin tarpeeksi kova ja vesi ottaa kajakin takaisin vastaan ennen kuin ehdin kaatua.

Tuossa näyttäisi olevan sopiva kohta, johon voisin rantautua ja kiivetä turvallisesti jyrkkää rinnettä ylös etsimään leiripaikkaa.

Rantautuminen onnistuu ilman kommelluksia, ja lähden kipuamaan liukasta, sammaleen peittämää kivikkoa myöten kohti ylhäällä kulkevaa polkua.

Polku löytyy melko pian, ja pääsen nopeasti lyhyen matkan päässä sijaitsevalle laavulle nukkumaan.

Teen tulet ja ripustan rantautumisessa kastuneet kenkäni kuivumaan nuotion lähelle. Istahdan laavun sisään ja alan syödä eväitäni.

Yhtäkkiä mieleni valtaa joukko nuoruusmuistoja.

On kulunut kahdeksantoista vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran astuin jalallani Hossan kauniille retkeilyalueelle. Melkein kaksi vuosikymmentä oli välissä, kunnes palasin takaisin ja päädyin retkeilemään yksin näihin hiljaisiin maisemiin.

Oli vuosi 1999 ja partioleiri oli alkamassa.

Teemana oli Hossaan heikosti sopiva ranskalaiskansa gallialaiset, ja vaikutteita oli haettu Asterix- ja Obelix-sarjakuvahahmoista. Näköishahmot seikkailivat viikon verran Hossan erämaisissa maisemissa ja roolinsa mukaisesti aiheuttivat niin hämmennystä kuin hilpeyttäkin leiriväessä.

Jokainen leirille osallistuva oli pukeutunut teeman mukaisesti. Aktiviteetteihin lukeutui olympialaisia sekä leikkimielisiä taisteluita roomalaisten ja gallialaisten välillä.

Jo tuolloin nuoruudessa mieleeni jäivät Hossan kirkkaat vedet ja hiekkarannat. Kaiken sen vilkkauden ja väenpaljouden keskeltä löytyi aikoinaan myös rauhaa. Suuret männiköt ja luonnon puhtaus elivät myös vahvasti muistoissani.

Nyt palatessani samoihin maisemiin, moni alue tuntuu erikoisella tavalla tutulta. Olenko käynyt täällä, kävellyt tällä polulla? Ehkä myös ottanut vettä tästä purosta?

Kesäisenä iltapäivänä saan puhelun yhteistyökumppaniltani. Kaksi ulkomaalaista valokuvaajaa on Suomessa retkeilemässä ja saan kutsun heidän oppaakseen Hossaan.

En tiedä, onko sattumaa, että Hossa valikoitui heidän retkikohteekseen juuri nyt. Innostun heti ideasta.

Pakkaan autooni retkeilyvarusteet ja ruokaa koko viikon ajalle. Ruuista suurin osa valmistetaan avotulella, joten yksinkertaiset raaka-aineet löytävät helposti paikkansa viikon menusta.

Valokuvaajista toinen on Sveitsistä ja toinen Englannista. He ovat silmin nähden innostuneita Hossan-retkestämme. Päätämme lähteä heti pienelle seikkailulle.

Ajan autoni Pitkä-Hoiluan pohjoispäähän. Kanootit odottavat meitä kauniissa pinossa rannalla ja pakkaamme ne nopeasti lähtövalmiiksi. Matka määränpäähän ei ole pitkä, mutta sitäkin kauniimpi.

Melontamatka on tyyni. Kesäillan värit värjäävät niin taivaan kuin vedenkin oranssin ja punaisen eri sävyillä. Muutamat pilvenhattarat somistavat maisemaa lumoavasti, ja on sääli rikkoa luonnon oma taideteos edes hetkellisesti melomalla sen läpi.

Onneksi kuva veden pinnassa korjaantuu pian ja pääsemme nauttimaan ilta-auringon säteistä Kokalmuksen näyttävälle laavupaikalle.

Rantaudumme laavun läheisyyteen. Ympäristö on huoliteltu ja kaikkialla on ihmeellisen siistiä. Täällä retkeilevät selkeästi tietävät, miten mukavaa on tulla puhtaalle nuotiopaikalle, sytyttää valmiiksi tehdyt kiehiset ja päästä heti valmistamaan iltaruokaa.

Tunnit kuluvat leppoisasti, jutellen kauniista ympäristöstä, nauttien illalliseksi valmistetusta lohesta sekä tietysti valokuvatessa kuvankaunista ympäristöä.

Valokuvaajan silmin kauneimmat hetket Suomen kesäyössä ovat auringonnousu ja -lasku. Näiden tapahtumien välillä ei montaa tuntia ole, joten kaikki mahdollinen uni on otettava talteen.

Herätyskello soi reilun tunnin nukkumisen jälkeen. On aika ottaa kamera käteen ja lähteä samoilemaan metsien uumeniin, jos vaikka poro tai sitä kookkaampi metsäpeura sattuisi tallustamaan vastaan.

Aamun samoilu päättyy auringonnousuun ja lähestyvään mysrkyyn. Leirin purku ja kanoottien pakkaus tapahtuvat nopeammin kuin koskaan. Nyt vielä ehtii myrskyn alta pois, jos liikkuu nopeasti.

Noin viiden kilometrin matka kohti autoa taittuu ripeästi. Koko päivä on aikaa levätä, kunnes ilta taas hämärtyy ja uudet seikkailut odottavat.