Hammastunturin takana

07.09.2020 | Raija Hentman

Hammastunturin erämaa-alue on laaja. Sen tunnetuin osa on Ivalojoki sivuhaaroineen ja kultahistorioineen, mutta siitä ei ole tällä kertaa kyse. Eikä liioin Kutturantien eteläpuolen aapa- ja metsäalueista. Tämä tarina kuljettaa erämaa-alueen pohjoisosissa ja pysähtyy kömmänöissä, joita ei esitellä Metsähallituksen sivuilla.

Hammastunturin erämaa-alueen pohjoisosassa ei ole merkittyjä reittejä, eikä sen puoleen paljon polkujakaan.

Poromiesten mönkijäjälkiä on syntynyt muutamiin paikkoihin. Tuntureista Hammastunturin puuton köyry Hammasjärven eteläpuolella kohoaa korkeimmalle (533,7 m) ja vain Ráhpesoaivi länsilaidalla ylittää parilla metrillä saman sataluvun. Appistunturi (480 m) Ráhpesoaivin kyljessä, Outa-Suivakko (410 m), Tunturi-Suivakko (440 m) ja Haukkapesäpäät (454 m) muodostavat lännestä pohjoiseen kiertyvän paljakkalakien kaaren.

Pietarlauttanen (491 m) ja sen eteläinen nokka Kehäpää Ivalojoen Kultalan pohjoispuolella ovat monien jokilaaksosta tehtyjen päiväretkien kohde. Ja löytyyhän Kehäpäältä vielä muutama hirren pätkä vuosina 1882–1884 tehtyjen revontulitutkimusten rakennelmista.

Näiden korkeimpien lakien väliin jää matalampien vaarojen, jokien, purojen, soiden, lampien ja järvien tunturiylänkö. Kuusimetsien pohjoisraja mutkittelee maisemassa, mutta puuryhmiä ja yksittäisiä kuusia esiintyy vielä pohjoisempana.
 

Kun Hammastunturin erämaa-aluetta lähestyy idästä, Pasaslompololle tuovalta metsäautotieltä, luonteva ensimmäinen pysähdys on Rautulammen päivätupa. Tätä suuntaa on moni muukin käyttänyt, sillä Rautulammen ja Ahvenjärven partaita myötäilee selvä polku.

Ahvenjoki on yllättävän vuolas, mutta lähellä järven länsipäätä uomaa jakavat koivua ja saroja kasvavat pienet saarekkeet, joiden välistä löytyy matala reitti. Tikotetulle kelkkareitille on muodostunut myös kulkua helpottava polku.

Ylimmäisen Appislompolon tupa sijaitsee paloalueen laidalla.

Hammasjärveen etelästä laskevan Hammasojan vartta seuraten ylityspaikka löytyy ennen kuin veden virtaus rauhoittuu ja uoma syvenee suolla. Polku johdattaa rannasta suoraan Hammastunturin pohjoisnokalle, autiotuvaksi merkityn, mutta jo käyttökelvottoman rakennuksen pihapiiriin.  Tälläkään kertaa ei aikaa riittänyt Vuorhavaaran vanhan erotuspaikan jäänteiden tutkimiseen, saati käyntiin Hammasjärven eteläpään vanhoilla kotakentillä.

Sen sijaan halu nähdä Inga ja Iisko Näkkäläjärven asuinpaikka Kulvakkojärven pohjoisrannalla on parikin kertaa vienyt siitä sivuitse. Näkkäläjärvet muuttivat poroineen Enontekiöltä vuonna 1932. Kotasijasta ei ole jälkeäkään, vain Pöyrisjärveltä tuodun saunan luhistuneet jääneet muistuttavat tuosta ajasta.
 

Länteen kulkijan esteenä on yläjuoksultaan paljolti soiden keskellä virtaava Appisjoki. Kiertusjärven ja Appisjärven suupuolella jokihaaroista pääsee hyvin yli. Seuraava ylityspaikka onkin Alimmaisen Appislompolon pohjoispäässä, missä joki laskee lompoloon. Vesi on syvempää, mutta hiekkapohja miellyttävä kulkea.

Joen länsipuolella Ylemmän Appislompolon tupa ja Riekkokämppä houkuttavat suojiinsa.

Riekkojoen ja Appisjärven välissä riehui vuonna 1953 metsäpalo, joka poltti noin 600 hehtaaria metsää. Terhakat nuoret kuuset kasvavat paloalueella ja joitain kuolleiden kuusien harmaita rankoja vielä kertoo tapahtumasta.

Ylimmäisen Appislompolon tupa ja tunnelmallinen pihapiiri sijaitsevat paloalueen laidalla.

Kurut viiluttavat lakea.

Laakean Appistunturin korkeimmalla kohdalla sijainneesta kolmiomittaustornista on jäljellä kasa lankkuja.

Ráhpesoaivin ja Appistunturin välisessä kurussa solisee Pikku-Vuomajoki ja sen reunoja myötäilee Palopään vasamerkitysaidalle johtava mönkijäura, joka saa alkunsa Suivakon metsäautotien päästä. Ráhpesoaivin laelta on linnuntietä enää neljä kilometriä Suivakon autiotuvalle.

Pitkänomaisen Outa-Suivakon metsäinen ja kallioinen laki kohoaa tuvan takana, jonne tuo Suivakon metsäautotieltä polku.
 

Siika- ja Hauki-Suivakkojärvien itäpuolella nousee Tunturi-Suivakon laajalti kallioinen laki 440 metriin. Kurut viiluttavat lakea.

Tunturin itärinne on jyrkkä. Jos lakea lähestyy siitä suunnasta, loivin reitti nousee koivikkoista kurua. Toki muualtakin pääsee, mutta hikistä puuhaa se on, ja alaspäin meno on hankalaa. Maisemat sen sijaan ovat hienot, sillä Hammastunturin erämaiden järvien ja lampien peilit, tumma havuturkki, vaaramaiden laet ja soiden vaaleat paikat turkissa ulottuvat kauas horisontin sineen.

Haukkapesäpäät Tunturi-Suivakon luoteispuolella moninaisine muotoineen herättää uteliaisuutta: lakialueen eteläpäässä on hiekkapaljastumia ja varvikkopaljakkaa, koristeena pieniä lampia. Pohjoispää on taas avokallioiden kyömyjä erämaa-alueen rajaan asti. Lakialueesta lounaaseen levittäytyy kallioalueita, joihin maankuoren liikahdukset ovat vuosimiljoonia sitten repäisseet rotkoja.

Y:n muotoisen rotkon haarojen välinen kalliokko on täynnä kumpareita, kiviä ja pieniä lampareita kalliokoloissaan.

Haukkapesäpäät on helpoiten lähestyttävissä etelästä, Tunturi-Suivakon ja Ässäjärven suunnasta, tai lännen puolelta, kun suunnistaa tarkasti ja valitsee reittinsä. Sillä suunnallahan on Sompion pikkuinen kämppä Illestipääjärven itärannan puolivälin tietämillä.
 

1980-luvulla istuin pari kertaa Hetta-Uulan kammin pöydän ääressä Ässäjärven lähellä. Piirtelin silloin vanhaan topografikarttaani sellaisia paikannimiä, joita kartassa ei tuolloin ollut, ja merkintöjä vanhoista asuinkentistä ja tapahtumapaikoista.

On vielä niin monta paikkaan, jonne en ehtinyt tänäkään kesänä etsimään menneisyyttä. Ensi vuonna?