Haastava vaellus

20.04.2018 12:20 | Raija Hentman

Vaellusta Abiskosta Kilpisjärvelle mainostettiin 1980-luvulla mahtavien maisemien vaativana reissuna. Olin kävellyt Kalottireitin pohjoispuoliskon heti sen avajaisvuonna 1993, mutta talvivaelluksilla olin närkkinyt vain Torniojärven puolta sekä Kilpisjärveltä Dividaliin. Pätkä puuttui. Nyt jos koska koko reitti pitäisi suksia – ennen kuin olisi liian myöhäistä. | Teksti ja kuvat Raija Hentman

Artroosipolvitukien, rannetukien ja pillereiden avulla selviäisin kyllä, kuten jo muutaman vuoden nivelrikon edetessä. Vaelluskumppaneillani Sirkalla ja Masalla oli hiihtokilometrejä paljon enemmän takana, mutta kokemus toisi ehkä tasoitusta.

Mäki oli kuin hyppyrimäen alastulorinne!

Tutkin tarkkaan karttoja ja laskeskelin sopivia päivämatkoja: 13–18 kilometriä päivässä polvet kestäisivät. Vaelluksen kestoksi suunniteltiin kaksi viikkoa – sen verran eväitä jaksaisi kiskoa ja Masa saisi työstään lomaa.

Kilpisjärven yli lykkiminen Kuohkimajärven varaustuvalle oli sopiva aloitus. Helpoin reitti jatkaa olisi ollut Goldajávrin länsipäästä loivasti nousten Gappohyttalle ja sieltä seuraavana päivänä Pältsastuganille. Siihen olisi kuitenkin tuhraantunut kaksi päivää.

Kimaltava kuuraharso peitti puut, kun nykäisimme ahkiot Duoibalin tuntureiden yli Pältsastuganille vievälle uralle. En suosittele reittiä ahkion kiskojille, vaikka alla onkin moottorikelkkojen tamppaama ura. Masalla oli enemmän papua ja täyspitkät nousukarvat, joten hän runttasi hiihtäen painavaa ahkiotaan ylämäkeen.

Viimeisessä kinkamassa ennen koivurajaa kaikki joutuivat ähräämään rinteen ylös jalkaisin.

Lasku Láhkunjoaske-järville oli niin jyrkkä, ettei sitä tohtinut laskea suoraan. Kävellenkin kantapäitä sai paukutella lujasti rinteeseen ja nojata täysillä aisoihin, sillä ahkio puski kuin sinnikäs pässi.

Pältsastugan oli Kalottireitin avajaisvuonna uuden uutukainen, niin uusi, etteivät turvamiehet päästäneet meitä sinne lounasta kokkaamaan: Silvia ja Kalle-Kustaa olivat seuraavana päivänä tulossa vihkimään uuden tuvan ennen kuin patikoivat Kalottireitin avajaisiin.

Ne olivatkin bileet!

Pältsastuganilta lähtiessä kannattaa seurata ristiviitoin tikotettua reittiä Gobmevárrin satulaan. Sieltä kun ottaa suunnan rajapyykille 280 rajajärven niemennnokassa, pääsee luikuttelemaan mukavia maastoja. Paitsi, jos tekee niin kuin minä, joka kuljettua aikaa seuraamatta ja matkaa arvioimatta alkaa sovitella maisemaa karttaan sopivaksi. Sillä tavoin päätyy seuraamaan väärää jokiuomaan Rostaelvan sijaan ja tuhraa kallista vaellusaikaa.

No, tiedoksi, että Gobmejávriin pistävän niemen tyvessä on avoin, paremmat päivänsä nähnyt porokämppä.

Kämpältä lähdettyä aamumurku vähitellen haihtui ja Moskkugáisin mahtavat jyrkänteet olivat koko päivän taustakulissina pohjoisessa.

Rostahyttan ja Daertahyttan tunturitupien välillä levittäytyy monilakinen Buoššir-tunturimassiivi, joka päättyy idän puolella jyrkänteinä Rostaelvan laakeaan laaksoon. Loivaa nousua on enemmän kuin myötäleitä matkalla Rostojávrin (680 mpy) pohjoispäähän. Siellä karttaan on merkitty teräväkärkinen musta kolmio, Store-Rostahytta.

Nimi on vähän mahtipontinen, mutta muutama vuosi sitten kokonaan uudelleen rakennettu Statskogin avoin tupa tarjoaa yösijan neljälle. Vuodepaikoista kolme oli koiravaljakkoretkellä olevan saksalaisperheen käytössä. Keittiöön meille tehtiin oitis tilaa päivällisen valmistamista varten ja illan kähmässä perheen kanssa vietettiin mukava juttutuokio.

Masa ja Sirkka ainakin sanoivat mieluummin nukkuvansa teltassa, joten ”uhrauduin” yöpymään tuvan lämmössä.

Aamulla ei nähnyt kunnolla ulkohuussia, sillä tiivis murku makasi maiseman yllä. Daertahytalle matkaa oli vain alun toista kymmentä kilometriä, joten seurasimme valjakoiden lähtövalmisteluja kaikessa rauhassa. Intoaan haukkuvat koirat hiljenivät sillä sekunnilla, kun reki nytkähti liikkeelle, ja valjakot liukuivat äänettömästi sumuun, kadoten hetkessä.

Viereistä jyrkännettä ei nähnyt, joten oli turvallisempaa hiihtää mahdollisimman lähellä vastarantaa. Kun näkyvyyttä oli vain 50–60 metriä, vain muutamat mustat kiven murikat antoivat vinkkiä rinteen muodoista.

Ennen jokaista suunnan muutosta kännykkään ladatusta karttaohjelmasta tarkistettiin, että olimme oletetussa paikassa.

Vähitellen näkyvyys alkoi parantua ja rinteiden muodot erottua.

Daertahyttan kaksi kämppää sijaitsevat itä-länsisuuntaisen, loivasti kaareutuvan leveän laakson perukassa, sen puolivälissä. Rákkasnibban seinämä ohjaa idästä tullessa tuville. Paikka on huonon sään sattuessa varsinainen tuulitunneli. Niinpä tuville johdattaa alarinteeltä keppirivistö.

Vanhempi maja oli ylempänä rinteessä. Sen iso kamiina nieli pitkiä puita ja lämmitti tuvan pian. Valtavaan kattilaan kamiinan päällä sai kantaa usein lunta sulaneen veden huvetessa ilta-askareissa.

Aamulla tuuli humisi talon nurkissa ja ulisi savutorvessa. Lumi lensi vaakatasossa. Se tiesi lepopäivää. Mainio tilaisuus peseytyä, lepäillä ja selailla tuvan kirjaston antia.

Aamulla myräkkä oli ohi ja ilma lähtiessä jo plussan puolella. Suihkaus fluoriliukuvoidetta nousukarvoihin auttoi paremmin kuin silikonisuihke.

Tuvalta eteenpäin Kalottireitti kannattaa joksikin matkaa unohtaa.

Deartavággi leviää Čievččasjávrin tietämillä järvien, lompoloiden ja tuntureilta noruvien purojen rikkomaksi laakioksi. Sen keskellä on saamelaisten kesäkylä ja porokaarre. Matkaa Daertahyttalle on kuutisen kilometriä. Pohjoispuolen mökeistä yhdessä on pieni avoin puoli kesäreitin varrella, mutta sille ei ollut nyt tarvetta. Oletettavasti.

Tauolla nimittäin huomattiin, että isompi teltta oli kuivattamisen jälkeen jäänyt kyydistä. Pakkohan se oli hakea. Sirkka ja Masa lähtivät reput selässä teltan hakuun. Pystytin toisen majoitteen ja jäin odottamaan. Laskeskelin päiviä ja matkoja. Enää ei ehtisi Dividalshyttalle. Teltta löytyi.

Kesäkylän ja Jierttávuopmin välinen laakso oli tasaista suksittavaa. Ehdimme Unna Nannáš -tunturin eteläpuolelle. Jertan (1 428 mpy), Stuora Nannán (1 152 mpy) ja Dáččabáktin (1 059 mpy) jyrkänteet vartioivat leiriämme.

Jierttá-vuomassa hiekkakumpujen kupeilla olisi löytynyt suojaisia leiripaikkoja. Pyryn pimittäessä maiseman kapusimme moreenikumpareita väistellen Jertan ja Derábáktin väliseen satulaan. Kalottireitti kulki lännempänä, mutta sen nousut ja laskut olivat turhan jyrkät. Talvella Dividalshyttalle kannattaisi joka tapauksessa matkata Beassetjávrin ja Julosvaggin kautta, mutta varoen joutumasta koivikon ja jyrkkärinteisten uomien sokkeloon.

Me suuntasimme Julosvárrin itäpuolelle ja sitten kaartaen kohti Havgahyttaa. Julosvarrin rinteeltä avautui näkymä neljän viiden kilometrin levyiseen koivikkoinen laaksoon. Vanha latu ja kelkkajälki johdattivat tuvalle, joka olisi muuten ollut haasteellista löytää.

Porokämpän avoimessa huoneessa oli kaksi laveria, pieni kamiina, pari kattilaa, pöytä ja tuoli. Eteisessä klapisäkkejä ja pihalla huussi. Meiltä jäi hoksaamatta talon vieressä olevan puropainanteen vesipaikka. Räystäiltä tiputteli vettä.

Miten mahtaisimme selvitä laakson poikki, jollei ilma kylmene?

Karttaohjelmasta oli apua, kun varmistin kovasti mutkittelevan reittimme kääntöpisteet suolta ja lammelta toiselle poikki koivikkoisen laakson. Eikä upottanut. Kulku helpottui, kun olimme kavunneet Návstin ja Doarrovárrin väliseen laaksoon.

Gálggotvaggin ilme oli lumipeitteestä huolimatta kivikkoinen. Tuuli oli pyyhkinyt moreenikummuilta lumet vähiin, jättäen kivet paljaiksi. Pohjoisessa pilven alta pilkisti Njuniksen (1 606 mpy) rinteet. Jossain tuossa välillämme olevassa laaksossa Kalottireitti kapuili puustoisia, jyrkkiä rinteitä. Doarrovárrin pohjoisnokalta oli mukava lasku Vuomajohkan laakson.

Viimeiset kilometrit Vuomahyttalle olivat pitkät. Sosiaalisuuskäyrä ei ollut korkealla, kun raahauduin viimeisen törmän tuvan pihaan. Selvisinpäs! En muista, koska olisin käyttänyt voimavarani niin loppuun.

Vuomahytta oli reitin varren kämpistä kauimpana teistä. Yllätyimme, kun iltamyöhällä kaksi hahmoa hiihti viereiselle uudemmalle tuvalle. Suomalaisia kun olimme, huokaisimme helpotuksesta.

Viimeinen varapäivä kului Vuomahyttalla. Jos olisi ollut pontta ja pilkki, olisi voinut mennä narraamaan rautuja, sillä tuvan varustukseen kuului myös jääkaira.

Toivoa paremmasta näkyvyydestä ei taitaisi olla niin kauan kuin olisimme näin ylhäällä. Yhdennentoista vaelluspäivämme sää oli vastatuulta, pilvessä lykkimistä, sankkoja lumipyräköitä ja lyhyitä tuokioita, jolloin aurinko vilahti pilviharson takaa.

Gaskkasjohkan latva laskeutuu laakealta tunturin rinteeltä ja puristuu pian kapeaksi ja jyrkäksi jokikuruksi. On hassu tunne hiihtää varjottomassa valossa ja huonossa näkyvyydessä, kun tasamaat ja loivat myötäleet näyttävät vastamaalta. Jyrkkenevää alamäkeä oli edettävä varovaisesti, sillä rinteen todellista jyrkkyyttä oli mahdotonta arvioida.

Ensimmäiset koivut ilmestyivät alarinteille, kun Gaskkasjohka kääntyi etelä-lounaaseen. Olimme pilvien alapuolella. Puistomaisen laakson kauneus ei lohduttanut, kun seisoimme hyvin jyrkän rinteen reunalla, joki virtasi alhaalla ja vastarinteen päällä näkyivät Gaskashyttan rakennukset.

Keplottelimme ahkiot alas kapeaa ja muuta rinnettä hieman loivempaa kourua tampaten, kontaten ja pyllymäkeä.

Altevatnet eli Álddesjávri on vuonomaisen kapea, noin 40 kilometriä pitkä säännöstelty järvi. Järven länsipäässä on tiuha norjalaisten mökkiasutus. Innsetin kylästä tuo autotie padolle asti.

Seurasimme Vuomahyttalla tapaamiemme ikämiesten ja heidän koiransa jättämää jälkeä Gaskkasjohkan ja Luotnajohkan välistä suoraan järven etelärannalle. Hanki kimalsi ja näkyvyyttä oli kilometrikaupalla. Ihmeellistä.

Altevatnetin rantaa myötäili merkitty kelkkareitti, ja lännempänä ylitimme risteäviä reittejä.

Altevasshyttan isoista ikkunoista oli hulppeat näkymät tuntureille ja järvelle. Vaellus olisi mahdollista lopettaa myös tähän, ja jatkaa Innsetin kylästä Setermoeniin ja edelleen Narvikiin.

Emme ottaneet tätä varasuunnitelmaa käyttöön, vaan suksimme padon poikki ja tienpohjaa kohti Salvvasvággia ja sen pohjalla virtaavaa Salvvasjohkaa. Tämä mökkikylältä nouseva koiralatu, hundløype, oli merkitty oranssein aurauskepein. Jatkuvaa nousua oli ainakin kymmenen kilometriä.

Aurauskepit johdattivat Kalottireitin suuntaisesti, muttei ihan reittiä myötäillen. Merkitty koiralatu päättyi noin kilometri Láirevakkejohkan ja Salvvasjohkan yhtymäkohdasta.

Tuuli yltyi, kun kapusimme kohti Láirevàggin saamelaisten kesäkylää. Kiviltä näyttävät tummat möhkäleet muuttuivat vähitellen rakennuksiksi. Lukittujen kämppien joukossa pieni vanerikota oli lukitsematon. Tuuli nostatti jo parimetrisen maapöllyn ja kota tuntui hetkessä vaatimattoman tuulensuojan sijaan kelvolliselta majapaikalta.

Kilometrejä ei ollut kertynyt kovin, mutta ylämäki ja pehmeä lumi olivat tehneet päivästä raskaan.

Tunturisäät osaavat yllättää.

Kesäkylästä lähtiessä oli lähes tyyntä ja aurinko räkötti melkein pilvettömältä taivaalta. Čahppesbáktin eteläpäästä ahkiovaeltajan kannattaisi suunnata Riksojohkan vartta kohti Torniojärveä ja edelleen Abiskoon. Kartan käyristä päätellen reitti olisi helpompi kuin Kalottireitti Lappjordhyttalle, jonne me olimme menossa.

Ganešbáktin jälkeen alamäki oli vielä mukavaa. Torniojärven takana kohosivat Ruotsin tuntureiden siniset huiput. Toista kilometriä ennen tupaa siirsin sukset ahkion päälle. Leveät aurausjäljet kertoivat, että joku oli sujauttanut ahkioineen vähän jarrutellen alas.

Seuraavan päivän työmaa ei luvannut mukavaa mäenlaskua: koivikkoisia, jyrkkärinteisiä poikkiharjanteita toinen toisensa takana. Lappjordhytta pysytteli loppuun asti piilossa. Siinä se sitten oli: koivikkoon raivatun uran alapuolisella pengermällä. Mäki oli kuin hyppyrimäen alastulorinne!

Tällä tuvalla vettä ei tarvinnut sulattaa, sillä katettu lähdekaivo oli antelias. Viimeinen ilta. Nuori nainen ja mies olivat hiihtäneet tuvalle Abiskosta. Heidän jälkiään seurasimme, kun yritimme löytää järkevää reittiä alas järvelle. En suosittele ahkion kanssa. Parin kilometrin pituinen poroaita, joka nousee rinnettä ylös, osoittautui talvella käytettäväksi reitiksi. Taas astelimme sukset ahkio päällä nojaten kovaa puskevan ahkion aisoihin.

Lumilaikkuja pitkin viimeiset kilometrit taittuivat jäisellä Torniojärvellä. Selvisimme!