Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

01.12.2021 | Raija Hentman

Rospuuttoaika on hieno tuntureilla. Edellisestä rospuuttovaelluksesta oli kulunut jo yhdeksän vuotta, joten lokakuisten tunturien kutsu kävi jo vastustamattomaksi.

Edelliselläkin rospuuttoretkellä suunta oli ollut Pallastuntureille.

Toki siinä välissä oli tullut tehdyksi melkein 30 vaellusta, muttei ruskan ja talven välissä. Säätkin tuntuivat muuttuneen arvaamattomammiksi. Lokakuun päivät ovat lyhyitä ja niitä on mukavampi viettää kamiinan lämmössä. Edellisellä kerralla oltiin liikkeellä pari viikkoa myöhemmin, tänä vuonna matkaan lähdettiin 13.10.

Vaellusta edelsi muutama vuorokausi päiväretkiä melko sateisessa säässä Ylläksen tietämillä. Tämän vaelluksen päivämatkat oli suunniteltu mahdollisimman lyhyiksi tuvalta ja kodalta toiselle.

Olo oli pöllämystynyt, kun astuimme ulos.

Ounasjoen suuntaista asvaltoitua Marastontietä oli vielä reilu kilometri ennen kuin oranssein maalitäplin merkitty suorin reitti Tappurin autiotuvalle alkoi. Edempänä aurauskepit viitoittivat uudelleen linjattua kuivempaa reittiä Kylmäsenvaaran tasaisen taajoihin männiköihin. Vanha ja uudempi reitti yhtyivät vasta Puumaraston alarinteellä.

Lokakuun aurinko oli kirkas, mutta voimaton ja sen säteet tunkeutuivat matalalta puiden lomaan.

Kaarremaraston kuvetta noustessa hämärä oli laskeutumassa ja pohjoisessa Pyhäkeron selänne hohti valkoisena. Niin, jo Raattamaan tullessa bussin ikkunasta näkyneet Pallaksen kerot olivat kohonneet lumisina alarinteiden tummasta puustosta. Porokaarteelta laskeutuva mönkijäura oli joko kurakuopilla tai jääriitteen peittämillä lätäköillä.

Taivas oli pilvetön ja tuuli hyytävän kylmä, kun asetuimme taloksi Tappurin kämpälle.

Säätietoja tutkittiin tarkoin, sillä niissä oli luvattu lumisateita. Jos ennusteet kuitenkin muuttuisivat, kun ne ainakin Etelä-Suomessa tuntuivat vaihtuvan tiuhaan? Yöllä oli ollut pakkasta ja puron reunoja kehystivät jääkoristeet. Tappurin laella velloi sumupilvi.

Kas kas, kämpän pihalta Hannukuruun oli matkaa 10 kilometriä, ja niin oli seuraavastakin risteyksestä vajaan kahden kilometrin päässä. Rouvivaaran rinteelläkin reittiä oli linjattu uudelleen. Rouvivuoman vedet näyttivät valuneen Pahakurun kämpän pihaan isoiksi lammikoiksi. Taivas oli vetäytynyt pilveen.

Hannukurussa taivaalta putoili harvakseltaan pieniä mannaryynejä, kun kanniskelimme puita tupaan. Kello oli 16, ennusteen mukaan. Tarkan sään ennustamisen tyylinäyte! Kun tarvoin kolme tuntia myöhemmin autiotuvalle ilmoittamaan, että sauna on vapaa, lunta alkoi olla paikoin nilkkaan asti ja tuuli lennätti sitä vaakatasossa.

 

Olo oli pöllämystynyt, kun astuimme ulos. Pääkaupunkiseudulla oltaisiin onnellisia, jos lunta sataisi edes tämän verran, reilut parikymmentä senttiä. Myräkkä oli ravistellut koivujen oksat paljaiksi, mutta kuusien suojan puolen oksia painoi nuoskainen lumi.

Hankea oli sen verran, että se piilotti polun ja kesällä riittävä tolppamerkintä olisi kaivannut tolppien väliin aurauskeppejä. Tuuli oli kinostanut lunta, joten paikoin reittiä hakiessa lunta oli puolisäärestä polveen. Juomatauko oli pidettävä viimeisen tuuhean kuusen tuulensuojassa ennen Suastunturin paljakkaan nousua.

Kova tuuli riepotti rinkan sadesuojaa, mutta kuoritakki ja sadehame pitivät viiman loitolla. Irtolumi lensi. Horisontti taivaan ja maan yhtymäkohdassa hohti vahvan sinisenä. Matalat tunturikoivut ja tykyn runtelemat männyntyngät peitti huurrekuorrutus. Vuoroa vaihtaen ja ohuempaa hankea etsien matka joutui.

Metsäisessä alarinteessä polku oli taas monesti kadoksissa, sillä tolpalta toiselle ei nähnyt. Suaskurun kodan leveillä penkeillä mahtui hyvin nukkumaan ja kamppeiden kuivattamiseenkin oli erinomaiset tulisijaa kiertävät telineet.

Illalla liiterille ja huussiin lapioitua polkua peitti aamulla puhdas hanki ja tuulenpuuskat ravistelivat puiden oksia kieputtaen taivaalta putoilevia hiutaleita. Oliko sääennusteiden (kolme hiutaletta) nyt tällä kertaa pakko pitää paikkansa! Rinkan sadesuoja ja säärystimien suut kiristettyinä mahdollisimman tiukalle, sadehameen kiinteä puoli tuulen puolella ja kuoritakin kainalotuuletukset kiinni vedettyinä olin valmiina lähtöön. 

Lunta oli selvästi enemmän ja kahlatessa joutui nostelemaan jalkojaan. Lumikeron paljakassa sivuvastainen tuuli riepotti ja pärisytti sadesuojaa ja kameran päälle solmittua muovipussia, tuuppi ja välillä horjutti kunnolla kevyempää vaelluskaveria. Raivokkaana puhaltava pohjoinen lennätti ja kinosti lunta.

Polulla ei kannattanut kulkea, sillä sen painanteessa oli lunta paksummalti kuin korkeammilla mättäillä. Hangen päälle yltävästä varvikosta saattoi hieman arvioida lumen määrää. Tietynlaiset varvut ja heinät tiesivät helpompaa kulkua. Isompien katajapensaiden taakse oli kinostanut, joten ne piti sivuuttaa tuulen puolelta.

Kiertelyä, kaartelua.

Polveen asti ulottuvassa hangessa jalan sai vielä sivukautta kiepautettua hiukan edemmäs. En näköjään olekaan vielä ihan sahapukki. Kulku ei ollut kävelyä, vaan jalkojen siirtelyä askel askeleelta. Muutaman kerran itse kukin humpsahti haaroja myöten tuulen pakkaamaan kinokseen; jalka ei noussut, ei liikkunut eteen eikä taakse, sauvoista ei ollut mitään hyötyä.

Muistan katajapensaan viereen juuttuneen Ainon hämmentyneen ilmeen. Jos ei muuten, niin konttaamalla pääsi pois.

Laella tuuli sieppasi sanat ja joutui huutamaan puhekumppanin vieressä, jos halusi äänensä kuuluville. Sitten tuuli sieppasi myös sadesuojani, mutta sain siitä onneksi otteen ennen kuin räpättäjä katosi horisonttiin. Kavereiden silmälaseissa olisi pitänyt olla tuulilasinpyyhkijät.

Lepo- tai juomataukoja ei voinut pitää, piti vain paarustaa.

Vaihdettiin vuoroja, sillä edessä oli huomattavasti raskaampaa polkea uraa. Niin hirvetkin tekevät ja ihminenhän on laumaeläin. Vasta Lumikurun jyrkät rinteet taittoivat myrskytuulen voimaa, niin että saatoimme pitää lyhyen evästelytauon. Kameran suojapussi oli ollut hyödytön, sillä aparaatti oli kuorrutettu lumella. Sen päivän kuvat jäivät ottamatta.

Vuontiskeron rinnettä tuntui jatkuvan loputtomiin ennen kuin Montellin rakennusten katot ilmestyivät näköpiiriin. Tarpominen Suaskurun kodalta Montellin kodalle oli kestänyt kuusi tuntia. Eikä levon jälkeen matka Nammalakurun kämpälle ollut yhtään sen joutuisampaa: tunti viisitoista minuuttia ja 1,2 kilometriä. 

Tuvan eteiseen kertyi iso kasa lumipaakkuja alas valahtaneiden säärystimien uumenista, hupun päältä, kengistä, rinkan taitteista ja koloista, sadehameen helmasta ja lapasista.

Lepo- tai juomataukoja ei voinut pitää, piti vain paarustaa.

 

Oli selvää, ettei tälläkään kertaa vaellettaisi Rihmakurun kautta Pallakselle. Emme mekään niin hulluja olleet. Edellisellä reissulla oli käynyt samoin, sillä osalla ryhmästä ei silloin ollut lumikenkiä. Nytkään niitä ei ollut arvannut ottaa mukaan, kun mahdollisesti tarpeettomien lumikenkien kantaminen rinkan päällä olisi romuttanut kevytvaelluksen periaatteet.

Niin, kevytvaellus ja kevytvaellus.

Lepopäivän aikana ehti hyvin siivota siitäkin puulaatikosta viidentoista sentin purut ja roskat pohjalta ennen laatikon täyttämistä, kuurata kaapit ja viedä kaikki kertynyt roina roskiin. Ulkona tuuli ujelsi nurkissa ja lennätti irtolunta. Liiteriä ja kämppää ympäröivät kinokset vain kasvoivat.

Aamulla pilven riekaleet rusottivat auringon noustessa, tuuli oli maltillisempi, ja mikä parasta, useampi moottorikelkka oli ehtinyt pyörähtää tuvalla. Sulalla suolla kelkkajälkikään kantanut ja loskapaakut piti kopistella pois kengistä ja sauvojen kärjistä ennen kuin ne jäätyisivät. Mutta olihan se kulku telan jäljessä paljon helpompaa!

Juttuseuraa käveli vastaan porukka toisensa perään. Syyslomaviikko. Eräs vastaantulija ilahdutti erityisesti. Mies huikkasi heti meidät hoksattuaan: ”Oletteko ne vaeltajat, jotka olivat Hannukurussa?”

Hänen poikansa oli ollut samaan aikaan autiotuvan puolella ja pohtinut hiukan huolissaan isälleen, että olikohan ne eläkeläisnaiset haettu mönkijällä pois. No ei todellakaan, olihan tunnuslauseeksemme muodostunut eteenpäin, sanoi mummo lumessa!