Erämainen Lemmenjoki

20.04.2018 13:01 | Jouni Laaksonen

Lemmenjoki on Suomen laajin kansallispuisto, mutta moni tuntee sen nimenomaan kullankaivuun vuoksi. Oma näkökulmani oli pitkään päinvastainen: olin vaeltanut Lemmenjoella reilut puolen tusinaa kertaa parin vuosikymmenen aikana hiihtäen ja patikoiden, mutta en ollut koskaan nähnyt keskeisiä kulta-­alueita kesäaikaan. | Teksti & kuvat Jouni Laaksonen

Tiesin Lemmenjokilaakson upeaksi, mutta mietitytti, miten paljon kultamaiden alueella kulkevalla merkityllä reitillä ja autiotuvilla on ruskasesonkina porukkaa. Haen vaelluksilta kauniiden maisemien ohella erämaista tunnelmaa.

Puron varressa oli kaivinkoneita sekä iso pino öljytynnyreitä.

Kullankaivuun historia on erinomaisen mielenkiintoista, mutta toisaalta olin kuullut konekaivuun rumista jäljistä.

Lemmenjoki on siitäkin oiva vaelluskohde, että alueen matkailuyrittäjillä on vuosikymmeniä vanha tuote, jonka vaeltaja mielellään ostaa. On mukava jättää hieman matkailutuloja retkikohteeseensa, mutta rinkkavaeltajan tarpeet ovat varsin vaatimattomat. Lähinnä yleensä kiinnostaa maksullinen majoitus ennen tai jälkeen vaelluksen, tai sauna vaelluksen päätteeksi.

Ja toki kaukaiseen kohteeseen saapuva jättää alueelle euroja bussilipun tai polttoaineen oston muodossa, ja usein myös ruokakauppaan tai käsityömyymälään.

Lemmenjoen vuorovenekyyti on retkeilijälle hyödyllinen maksullinen palvelu. Ajaa hurautimme aikataulunmukaisella venekyydillä Njurkulahdesta eli Lemmenjoen kylältä Ravadasjärven autiotuvalle.

Jokivene oli vakaa ja sutjakka ja maisemat vesiltä ovat komeat.

Ravadasjärvellä oli porukkaa, mutta ei läheskään autiotuvan täydeltä. Majoituimme tupaan ja kävimme iltalenkkinä ihailemassa Ravadasköngästä. Vaikka Suomi ei ole vuoristoinen vesiputousten luvattu maa, meillä on silti yllättävän komeita valkoisia ryöppyjä. Ravadasköngäs on yksi hienoimmista.

Aamulla patikoimme merkittyä retkeilyreittiä pitkin Máttit Ravadas -jokea ylävirtaan. Pystytimme teltan jo neljän tunnin patikoinnin jälkeen joen nimeä kantavalle tulipaikalle. Olimme leppoisalla vaelluksella, emme ahnehtimassa kilometrejä.

Illan mittaan ehti valmistaa nuotiolla päivällisen pitkän kaavan mukaan ja käydä iltalenkillä lähitunturilla. Aivan Máttit Ravadaksen varressa männikössä on hieman kantoja eli jossain vaiheessa täältä on kaadettu puita. Kuitenkin heti satakunta metriä puronvarresta ylös kannot loppuvat ja saa astella ikimetsässä.

Aamulla jatkoimme ylös Jäkälä-äytsin puron vartta. Kun merkitty reitti erkani purosta, me jatkoimme kapeampaa polkua puron vartta. Kankaisen kohdalla panimme merkille, että entinen kullankaivualue oli tasoiteltu ja maisemoitu asianmukaisesti. Puron vesi oli kirkasta.

Seuraavassa kaivuukohteessa oli myös hiljaista, mutta puron varressa oli kaivinkoneita sekä iso pino öljytynnyreitä. Alkoi mietityttää, miten puhdasta eilen Máttit Ravadaksesta ottamamme juomavesi todellisuudessa mahtoi olla.

Nousimme Jäkäläpäälle, sillä halusimme nähdä Karhu-­Korhosen kirjaston päätoimipisteen. Laakea Jäkäläpää lentokenttämerkintöineen oli nähtävyys jo sinänsä, ja laella seisova punainen kaksihuoneinen kämppä valtavine kirjamäärineen vielä suurempi.

Jo kiinnostavia kullankaivuuseen liittyviä kirjoja, lehtileikkeitä ja valokuvia on niin paljon, että olisi kiinnostavaa pystyttää teltta ja makailla päiväkausia niitä tutkien. Tosin aivan pihalle telttaa ei saa pystyttää, sillä kirjasto sijaitsee puiston virkistysvyöhykkeellä, jossa telttailu on sallittua vain tulipaikoilla ja autiotuvilla.

Syrjävyöhykkeen raja vapaampine telttailuoikeuksineen on noin kilometrin päässä luoteessa.

Nautimme tällä kertaa Jäkäläpään kulttuurikeskuksen annista vain evästauon verran ja jatkoimme matkaa kohti Morgamojan Kultalaa. Jäkäläpää on puuton, mutta riekonmarjojen punaiset matot toivat ruskan tuulahduksen avaraan maisemaan.

Kullankaivusta voi olla montaa mieltä. Toisaalta kullankaivu oli alueella ensin, löydettiinhän Lemmenjoen kulta vuonna 1945, ja kultaa oli alueelta etsitty jo vuosikymmeniä tätä ennen. Kansallispuisto perustettiin vuonna 1956.

Toisaalta kullankaivu oli aivan erilaista noilla vuosikymmenillä kuin tänä päivänä. Jäkäläpäältä laskeutuessamme osuimme ensin lapiokaivuualuelle, jossa säntillisesti kasatut kivimuurit ja muut kaivutyön jäljet herättivät vain kiinnostusta menneitä aikoja kohtaan. Lähes teki mieli nostella muutamia kiviä kirkasvetisen puron pohjalta ja katsoa, ettei vain isomushippu olisi siellä odottamassa löytäjäänsä.

Sitten laskeuduimme alas Jäkälä-äytsiin. Kaivinkoneet jylläsivät, kurun pohjalla risteili mönkijöiden kuluttamia hiekkateitä ja puron vesi oli aivan kuraa. Erämaatunnelma oli kaukana.

Hieman ankeissa tunnelmissa taivalsimme leveää mönkijäuraa tihkusateessa Pellisenlaen yli ja laskeuduimme Morgamojan Kultalaan. Tuvalla oli muutama muukin, mutta helposti myös tilaa meille.

Morgamojalla tuntemukset kullankaivua kohtaan ailahtivat jälleen positiivisiksi, kun mietti alueen kullankaivun keskuspaikan historiaa ja täällä vaikuttaneita värikkäitä persoonia. Jukka Pellisen lisäksi Sylvia Petronella van der Moer jätti nimensä pysyvästi kartalle, Heikki Kokko ja monet muut kirjojen sivuille.

Aamulla emme jatkaneet merkittyä reittiä Kultasataman autiotuvalle, vaan suuntasimme pienemmälle polulle Petronellankukkuloiden sivuitse. Vaelluskaverini Sami on aktiivinen geokätköilijä. Hän oli jo hakenut joitakin kätköjä, ja täällä lounaan suunnalla olisi pari syrjäisempää.

Itse autiotupabongarina puolestani tein lisälenkin Martiniiskonpalon laelle. Siellä on toinen Lemmenjoen erämaalentokentistä ja Karhu-Korhosen erämaakirjaston sivupiste. Tämä rakennus on Jäkäläpäätä pienempi ja kirjavarasto suppeampi, mutta paikka on kiinnostava.

Puskuäytsiin laskevan puron yläjuoksu oli masentava. Jo Martiniiskonpalolta ihmettelin valtavia maakasoja puronotkossa ja niiden lähellä odotelleet ystäväni yhytettyäni ihmetys kasvoi. Ei ole kovin pienimuotoista konekaivuu Lemmenjoella.

Lapissa ei ole puutetta puhtaasta vedestä. Harvoin tarvitsee montaa kilometriä haeskella juomapullon täyttöpaikkaa. Nyt kävelimme neljä kilometriä tunturipuron lähellä, mutta juomavettä ei ollut saatavilla. Purossa virtasi täysruskeaa vettä.

Piristystä tarjosi Saapaspolku. Näin nimetty puuviitta ohjasi kullankaivajien mökkien pihapiiriin ja kaivuualueelle johtavalta hiekkatien vahvuiselta mönkijäuralta vasemmalle. Polun nimi tuntui osuvalta, hentoinen jalan kulkijoiden polku. Mutta 1,3 kilometriä myöhemmin selvisi, että polun nimellä oli muukin syy.

Polun varressa oli laakea siirtolohkare, jonka päälle oli koottu kolmisenkymmentä kumisaapasta. Vanhimmat olivat jo kirkkaanvihreän sammaleen peittämiä. Varsinainen nähtävyys!

Polku kapeni kapenemistaan ja samalla aktiivinen kaivualue jäi taakse. Kuitenkin vasta, kun Puskuäytsin suulla aivan eri ilmansuunnasta pääpuroon laski sivuhaara, pääsimme ruuanlaittoon.

Sivuhaaran ja pääuoman risteys oli vaikuttava. Samaa olen kokenut Norjan tuntureilla, kun kiintoaineksen maidonvalkeaksi värjäämään jäätikköjokeen yhtyy kirkasvetinen tunturipuro. Tässä pääuoman vesi oli läpinäkymättömän ruskeaa ja sivuhaaran vesi kirkasta.

Lemmenjokeen asti ehtiessään tämäkin vesi ehtii kirkastua, mutta silti näiden kokemusten jälkeen vältin Kultasatamassa ja Ravadasjärvellä juomasta suoraan Lemmenjoen vettä. Vaikka kiintoaines laskeutuukin ja vesi kirkastuu, mistä voi tietää, mitä voitelu- tai polttoaineita puroihin pääsee?

Päivän päämäärämme oli geokätkö nimeltä Kolo by Lemmenjoki. Kätkö on sopivasti kilometrin verran virkistysvyöhykkeen ulkopuolella, joten saatoimme pystyttää teltan jylhälle paikalle jyrkänteen laelle.

Pudonneista oksista laaditun nuotion tekokin oli sallittua.

Itse kätkö oli hankalassa jyrkässä kivikossa Lemmenjoen rannassa ja puolittaiset pohdinnat lampsimisesta jokivartta alavirtaan sai unohtaa saman tien. Mutta telttapaikka oli erityisen hieno.

Olen hiihtänyt Lemmenjoen kansallispuiston halki Hirvassalmelta Kietsimävaarojen kautta Angeliin ja Paatarilta Repokairan halki Kalmakaltioon. Aloittanut hiihtovaelluksen Lismasta Peurasuvantoon, päättänyt viimeisten lumien hiihtoreissun Peurakairasta Lismaan, ja patikoinut puiston halki eri suuntiin. Silti juuri tämä leiri tuntui jotenkin kaikkein erämaisimmalta.

Erämaisuuden kokemusta korosti se, että olimme tällä vaelluksella kävelleet paljolti merkittyjä reittejä. Reitillä ja etenkin taukopaikoilla olimme nähneet muita ihmisiä, vaikka mitään ruuhkan tuntua ei ollutkaan.

Reitin ulkopuolisilla sivulenkeillä emme tavanneet koko viikon mittaan ketään, ja nyt täällä Lemmenjoen yläjuoksulla tuntui, ettei ketään ole peninkulmien säteellä.

Tämä ei toki ollut totta, Puskuäytsillä työskenteleville kaivinkoneillekaan ei ollut matkaa kuin reilut viisi kilometriä. Toisaalta jyrkänteeltä etelään katsellessa lähin ihmisen tekele oli yli kahdenkymmenen kilometrin päässä Lisman tie, ja tällä alueella tuskin ketään oli.

Valmistimme nuotiolla illallisen ja istuimme sen äärellä iltaa. Täysikuu nousi ja ilma viileni. Oli täydellisen melutonta. Hiljaisuuden rikkoi vain jyrkänteen alla sievästi kohiseva puro.

Aamulla palasimme omia jälkiämme Puskuäytsin kurun latvalle, sillä Lemmenjokeen laskevien jyrkkäseinäisten sivupurojen poikki ei todellakaan kannata kulkuaan suunnata. Oioimme Ruihtuäytsille ja näimme Petronellankukkulat antoisasta suunnasta.

Ruihtuäytsin varren pienimuotoiset, kaivinkoneettomat kullankaivajien töllit herättivät taas positiivisia tuntoja. Ruihtuäytsiltä Kultasatamaan johtavan polun metsä komistui vaikuttavaksi aarnimänniköksi Nurmikurussa. Kultasatamasta Ravadasjärvellekin reitti kulkee komeassa männikössä, mutta Kultasatamasta Lemmenjoen yläjuoksulle päin metsä on vielä hienompaa.

Lemmenjoen kullan ensimmäisen löydön kunniaksi Morgamojan penkereeseen on kiinnitetty metallilaatta. Paikka on käymisen arvoinen sekä historiansa että kauniin joki- ja metsäluontonsa vuoksi.

Yövyimme Kultasatamassa. Loppumatkan taivalsimme merkittyä reittiä pitkin ja nukuimme Ravadasjärven tuvalla sekä Juurakkojoen kodalla. Kiersimme siis lopussa Joenkielisen kautta ja se kannatti.

Jos sää vain on suurin piirtein selkeä, tunturin huipulla käynti kannattaa aina. Joenkieliseltä on komea maisema niin lähelle Lemmenjokilaaksoon kuin kauas Hammas- ja Muotkatuntureille ja Norjaan asti.

Huipulta näkee myös selvästi vuonna 1956 perustetun kansallispuiston alkuperäistä rajausta varten hakatun rajalinjan, joka johtaa laelta luoteeseen. Hitaasti umpeutuu hakattu linja Lapin karussa ilmastossa.

Vaelluksen päätepisteessä Njurkulahdessa käväisin vielä kiertämässä luontopolun. Nelikilometrisen luontopolun ja 16-kilometrisen Joenkielisen kierroksen varressa on Muurahaislammen tulipaikka järkyttävän hienolla paikalla.

Siellä valkeni, että Joenkielisen kierros on selkeällä säällä aivan upea päiväreitti!

Alle kilometrin patikoinnin jälkeen näkee peilityynen, aihkipetäjien ja punalehtisten juolukanvarpujen reunustaman Muurahaislammen yli päilyvän Joenkielisen huipun, ja puolivälissä retkeään voi sitten etsiä Muurahaislampea tunturin huipulta tähyten.