Erämaan armoilla

02.03.2022 | Susanna Ylinen

Vauvavuoden ja vaellusharrastuksen yhteensovittaminen voi kuulostaa vaikealta, mutta ei sen tarvitse olla. Susanna Ylinen pakkasi vaipat reppuun, lähti vauvan kanssa vaellukselle ja yllättyi itsekin kuinka luontevasti kaikki oikeastaan sujui. Tunturissa pieni oli tyytyväisempi kuin kotona.

Idean syntymisestä on kulunut alle kaksi vuorokautta, kun astun Kiilopäällä linja-autosta. Urho Kekkosen kansallispuisto aukeaa edessäni, mutta nyt en ehdi ihailemaan maisemia, vaan pakenen sadetta retkeilykeskuksen sisään vauva kainalossani.

Sää ei varsinaisesti houkuttele lähtemään vaellukselle. Ajatukset poukkoilevat päässäni. Onko vauvavaellus valvottujen öiden ja imetysaivojen aikaansaama virhearvio?

Vesisateen hellittäessä sysään epäilykset mielestäni. Tavaroiden tarkistus, kantoliinan sitominen ja vauva kyytiin. Pyydän satunnaista turistia ottamaan meistä lähtökuvan Kiilopään portilla. Poseerauksen jälkeen lähden varmoin askelin kohti seikkailua.

Syteen tai saveen, täältä tullaan!

 

Aloitan vaelluksen kiipeämällä Kiilopään huipulle. Rinkkani painaa 15 kiloa, vauva seitsemän. Oletettavaa on, että kantamukseni hieman kevenevät rinkan puolelta. Jaksanko kantaa kilometrikaupalla vauvaa, varusteita, vaatteita ja eväitä?

Alkusyksyn akvarelleilla maalatun ruskamaiseman avautuessa annan katseeni vaeltaa. Tunturin laki nousee yli 500 metrin korkeuteen. Kun katseeni hakeutuu kohti Sokostin ja Ukselmapäiden huippuja sadepilvi ympäröi meidät jälleen. Tuuli nousee ja taivas alkaa tiputtaa isoja, painavia vesipisaroita.

Kiskon kuoritakin päällemme, ja vedän vetoketjun niin ylös, että vain vauvan pieni nenä pilkottaa. Rankkasateen alkaessa kaivan esiin salaisen aseeni, sateenvarjon.

Tuulen yltyessä joudun pitämään sontikasta kiinni kaksin käsin. Kiitän itseäni, että lainasin puolisoni kuoritakkia. Vauva mahtuu takin sisälle, eikä ole tietoinen huonompaan suuntaan vaihtuneesta säätilasta. Sateenvarjoa pakatessani naureskelin olevani paraskin kevytretkeilijä, mutta nyt olen enemmän kuin tyytyväinen 150 grammaa painavaan luksusvarusteeseeni.

Minä voin kärsiä säästä, nälästä tai mistä ikinä, mutta vauva ei ole valinnut osaansa. Mottoni onkin, että pieni on pomo.

Niin kauan kuin pomo on tyytyväinen, kaikki on hyvin.

 

Sade losottaa sateenvarjoon. Vaellushousut liimautuvat iholle, ja vesi tirskahtelee polkujuoksukengistä. Luon katseeni alas pienokaiseen ja pohdin, yrittääkö maailmankaikkeus kertoa, että nyt olisi viisas hetki kääntyä takaisin ja varata hotellihuone.

Silitän pienen poskea. Pidän puolen minuutin tuumaustauon ja kuuntelen, kuinka nyytti tuhisee tyytyväisenä takkini sisällä. Ei tässä mitään hätää ole. Eivät kai märät housut ja kengät minua säikäytä.

Päätän jatkaa matkaani. Jos palaan, niin vasta illalla. Tai huomenna. Annamme seikkailulle mahdollisuuden.

Alun vastoinkäymisten jälkeen 16 kilometrin pituinen etappi etenee kivuttomasti. Aurinko työntyy esiin, ja pilvet kaikkoavat taivaalta. Housunpuntit ja kengät kuivuvat kävellessä.

Ylitän viimeisen puron. Pieni matkakumppani heräilee juuri sopivasti saapuessamme Suomunruoktun pihapiiriin.

Istahdan tuvan portaalle. Tämäpä kävi helposti. Aloittelevan vauvavaeltajan tuuria?

 

Vauvavaellus voi kuulostaa vieraalta tai peräti vaaralliselta idealta. Olin itsekin arvioinut riskejä, mutta täällä tajuan taas kerran, miten rajat ovat päidemme sisällä.

Katselen karttaa uusin silmin huomattuani, miten helppoa vaeltaminen on vauvan kanssa. Päivämatkat pidentyvät vaelluksen edetessä. Joka päivä lähetän tunturin huipuilta viestin kotiin ja päivitän reissusuunnitelmaa puolisolleni.

Rakastan rymyämistä ja omien polkujeni kulkemista, mutta varmuuden vuoksi seurailemme karttoihin merkittyjä polkuja. Lähdemme liikkeelle varhain aamulla, jolloin todennäköisyys sille, että joku kulkee samaa polkua myöhemmin päivän aikana, kasvaa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Urho Kekkosen kansallispuistossa on Suomen tihein autiotupaverkosto. En kuitenkaan laske tupien varaan, vaan kannan mukanani 800 gramman painoista telttaa, jonka olen nimennyt minimalistin unelmaksi.

Mikäli päiväetappi osoittautuisi liian pitkäksi tai kova sade yllättäisi, pääsemme muutamassa minuutissa säältä suojaan.

Rinkkaa pakatessani punnitsin talousvaa’alla jokaisen vaatteeni ja varusteeni. 700 grammaa vaippoja ja 150 grammaa kosteusliinoja! Nipistin omat vaatteeni ja varusteeni minimiin, mutta vauvalle pakkasin mukaan riittävän arsenaalin varavaatteita.

Onneksi pienet housut, paidat ja haalarit eivät juuri paina tai vie tilaa.

Kevytretkeily tuo turvaa. Ajatus siitä, että jaksan tarvittaessa kantaa rinkkaa ja vauvaa vaikka kellon ympäri, tuo varmuutta.

Valitsin mukaan leveimmän makuupussimme, johon mahdumme yhdessä vauvan kanssa.

Nukun vauva kainalossa, sillä näin en väsyneenä pääse vahingossa kääntymään vauvan päälle. Liikkumistani se toki rajoittaa, mutta vauvan turvallisuuden vuoksi olen valmis tinkimään omasta mukavuudestani.

 

Sokosti, Pirunportti, Paratiisikuru. Näytän lapselle hienoimpia luontokohteita, joita tiedän.

 

Pieni on tottunut retkeilyyn. Matkaan lähtiessämme hän olikin jo nukkunut neljäsosan elämästään teltassa.

Vauvan syömiset ja päiväunet rytmittävät päiviämme. Syötän mättäällä, kippuraisen tunturikoivun alla, kaatuneen kelon päällä. Yleensä olen huono pysähtymään, mutta nyt vaellusvekarani huolehtii matkan tauottamisesta.

Tauolla syötän, vaihdan vaipan, juttelen ja laulan. Pidän kiinni pienestä kädestä, ihailen minikokoisia sormia, höpsittelen ja hassuttelen vauvan kanssa. Beibi vastaa jokeltelemalla ja pussailemalla takaisin. Kun kaveri alkaa osoittaa väsymisen merkkejä, sujautan hänet kantoliinan sisään ja jatkan matkaa.

Vauva on vaelluksella tyytyväisempi kuin kotona. Tarkkailen hänen hienoeleisiä viestejään, vireystilaa ja mahdollisen tankkauksen tarvetta.

Harvoin pieneen ihmiseen on mahdollista keskittyä niin täydellisesti kuin vaelluksella. Nappula on perustyytyväinen muutenkin, mutta arjessa huomiota ovat jakamassa myös muut sisarukset, isä sekä arkiaskareet.

Viikon ajan olen olemassa vain vauvaa varten.

Minulle suurinta herkkua vaelluksilla on eteneminen. Pieni retkikaverikin on sitä tyytyväisempi, mitä enemmän askeleita päivän aikana harpon.

Kohtuus ei kuulu hyveisiini. Ahmin avaria maisemia, hengitän syvään puhdasta erämaan ilmaa ja ahnehdin kilometrejä. Haluan kokea ja nähdä paljon.

Vaelluksen ensimmäisinä päivinä ajatukseni sinkoilevat tuttuun tapaan. Olen syntynyt levottomaksi, ja koen rauhoittumisen haastavaksi. Askelten rytmin ja vauvan tasaisen tuhinan siivittämänä ajatusten virta hidastuu.

Levottomat aivoni lepäävät vihdoinkin. Nautin siitä, että en voi tehdä mitään eikä kukaan vaadi mitään. Minun ei tarvitse revetä moneen suuntaan, vaan saan keskittyä kulkemiseen. Ajatukseni kirkastuvat ja päivitän omat kuulumiseni. Olen onnellinen ja niin kiitollinen kaikesta, että itkeä tirautan onnen kyyneleitä pitkin matkaa.

Fyysisestä rasituksesta huolimatta vaellus on minulle parasta lepoa.

 

Sokosti, Pirunportti, Paratiisikuru. Näytän lapselle hienoimpia luontokohteita, joita tiedän.

Ei taida pieni muistaa näitä, mutta ehkä hänelle jää muistikuvia äidin sylistä ja läheisyydestä. Iltaisin juttelen hänelle, halin ja rapsuttelen. Sama ohjelma meillä itse asiassa on myös aamuisin ja päivisin. Toinen vaan nukahtelee välillä, eikä ole tietoinen äidin höpinöistä.

Laulan lastenlauluja, iskelmää ja JVG:tä, kaikkea mitä mieleen tulee. En osaa laulujen sanoja, vaan keksin omia. Taidetaan me olla aikamoinen näky. Vaikka toisaalta, eivät kaikki vastaantulijat edes huomaa takin alla nukkuvaa nyyttiä.

Kello tikittää vasta puoltapäivää, kun saavumme Muorravaarakkaan. Lähdettyämme aamutuimaan Luirojärveltä olin poiminut kantarelleja Pälkkimäojan varrelta ja kiivennyt Riitelmäpäiden yli.

Alkuperäinen ajatukseni oli yöpyä Muorravaarakassa. Teen vauvan perushuollon ja syön lounaan. Maltanko jäädä jo nyt aloilleni?

Pidän pitkän tauon. Parin tunnin jälkeen en siedä enää sisälläni kasvavaa levottomuutta. Olen tullut vaeltamaan, en istuskelemaan mättäälle ja nauttimaan pitkistä iltapäiväkahveista.

Vauvakin osoittaa sopivasti väsymisen merkkejä. Katson kelloa. Ehtisimme vielä vallan mainiosti Anterinmukkaan ennen pimeää. Ajatus saunasta ja virtauksen pyörteestä sinetöivät päätökseni. Illalla löylyissä olen tyytyväinen päätöksestäni jatkaa matkaa.

 

Minulla on varasuunnitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma.

 

Joki virtaa vuolaana ja uhkaavana. Ylitys on vain muutaman metrin pituinen, mutta alla on kahden metrin pudotus kuohuvaan koskeen. Alkuperäinen silta on purettu, ja tilalla on kyhäelmä ristiin rastiin aseteltuja puunrunkoja ja keloja.

Vuotta aiemmin ryömimme siskon kanssa kosken yli puita pitkin, mutta ajatus ylityksestä vauvan kanssa puistatti.

Heräämme varhain ja lähdemme määrätietoisin askelin kohti Varkaanojaa ja ylityspaikkaa. Kyselen vastaantulijoilta, onko joku mahdollisesti ylittänyt tänä vuonna tuon kohdan. Laitan kyselyä jopa someen, ja tägään muutaman intohimoisen retkeilijän.

Vastauksissa paikkaa pidetään painajaismaisena. Siihen en lähde. Mitään riskejä en vauvan kanssa ota.

Minulla on varasuunnitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma. Jos en löydä turvallista ylityspaikkaa, etenen aina Aittajärven haaraan saakka. Jos sieltäkään ei löydy hyvää ylityspaikkaa, voin aina palata takaisin.

Saapuessani joen rantaan silmäilen sitä. Se ei suoranaisesti houkuttele ylitykseen, vaan mylvii pahaenteisesti.

Pidän pitkän tauon. Syötän vauvan, vaihdan kuiviin, juttelen ja laulelen. Ehkä yritän piilottaa jännitystäni, mahdollisesti pientä pelkoakin.

Syön eväsleivän ja juon säästämäni kaakaon. Tarvitsen energiaa, jotta en tee virhearvioita.

Nakkaan rinkan selkääni, sidon vauvan liinaan ja lähden liikkeelle. Edessä virta näyttää vain kapenevan ja voimistuvan. Kartan mukaan polku päättyy pian.

Käännyn kannoiltani, ja suuntaan kohti yläjuoksua. Samalla tarkkailen virran leveyttä ja vuolautta. Edessä on pieni vihreä saari. Sen kohdalla vettä on kuitenkin reilusti yli puolen säären.

Jatkan vielä matkaani, ja sitten, siinä se on! Uoma levenee, ja vesi näyttää lähes pysähtyvän. Varmistan, että vauva nukkuu sikeästi ja liina on tukevasti. Otan askeleen kohti virtaa.

Askel, toinen, kolmas. Vesi kastelee kenkäni, viilentää varpaani ja huuhtoo mudan lahkeistani. Sitä on hädin tuskin puoleen sääreen. Naurattaa. Tätäkö minä olin jännittänyt, ehkä pelännyt? Kuin lätäkössä kävelisi.

Keskellä uomaa pysähdyn, kaivan kameran, poseeraan selfien verran ja jatkan matkaani.

 

Toiseksi viimeisenä päivänä hiipii haikeus. Ylitämme tuntureita ja ihmettelemme poroja. Silitän vauvan tukkaa. En olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut kuvitella, että vauvavaellus sujuu näin mutkattomasti.

En haluaisi olla missään muualla, mutta loput perheenjäsenistä teleporttaisin mielelläni luokseni.

Se olisi kuitenkin epäreilua. Tämä on minun haaveeni, minun juttuni. Teemme retkiä myös koko perheellä, mutta muut eivät suhtaudu retkeilyyn aivan yhtä intohimoisesti.

Viimeisenä yönä se iskee. Armoton koti-ikävä. Kaipaan puolisoani ja vanhempia lapsiani.

Aamupuuhani soljuvat kuin tanssi. Minimoin ylimääräiset liikkeet, ja olen valmis viimeiseen etappiin.

Laulelen mieleen pälkähtäviä lauluja ja kertaan reissuni kohokohtia. Askeleet tihenevät. Puut ovat yhä korkeampia, ja puhelimen palkit lisääntyvät.

Soitan kotiin ja tirautan ikäväitkun.

Onko se koti-ikävää vai kaipuuta takaisin tunturiin?