07.09.2020 | Sauli Herva
Vuodet eivät ole veljeksiä. Se tiedetään viimeistään nyt perin erikoisen viime talven perusteella. Pitkin talvea puhtaan valkoisilla lumituntureilla hiihdeltäessä jouduttiin somea pelattaessa ihmettelemään etelän ihmisten jatkuvaa huokailua ja tuskallista voivottelua pohjattomassa lumenkaipuussaan.
Sen sijaan hienot tunturihiihto-olosuhteet jatkuivat vielä kesäkuun alussa. Pysyvä lumipeite oli saatu jo lokakuun puolivälissä koululaisten syysloman aikoihin, eikä lumentulo tuntunut loppuvan ensinkään.
Retkeilyä harrastavissa piireissä ja perheissä potunnostolomat vietetään usein kesämökeillä ja kansallispuistoissa tai muualla luonnon helmassa patikoiden, pyöräillen, veneillen tai vaikka karpaloita poimien.
Mennyt talvi oli omituinen.
Aika monilla maaseudulla asuvilla, tai jos sattuu olemaan mummola maalla, voi ohjelmassa olla muutakin sadonkorjuuta, esimerkiksi perunannostoa.
Eipä ole vielä kovin kauan aikaa siitä, kun potunnostoloma oli virallinen nimitys nykyiselle syyslomalle. Siihen aikaan monilla kaupunkilaisillakin oli puutarhoissaan omat pottumaat, joten nostoväkeä tarvittiin vähän kaikkialla ja työllä oli tärkeä merkitys jokapäiväisessä elämänmenossa.
Oman joukkomme huolellinen ja tehokas syyslomasuunnitelma sisälsi meriretkeilyä saaristossa, veneilyä ja syyssiian pyyntiä Tunturi-Lapissa sekä patikka- ja maastopyöräretken yön yli vaelluksena Hannukurun autiotuvalle saunomaan.
Silti kaikki ei mennyt ihan tai edes läheskään suunnitelmien mukaisesti. Meriretki kilpistyi ja hyytyi nollanäkyvyyteen sankassa lumisateessa, veneily ja verkkokalastus vaihtuivat avantojen hakkuuksi ja peilijäillä luisteluksi.
Hannukurussa käytiin saunomassa, mutta olosuhteet tunturissa olivat tyystin toisenlaiset kuin ennakkoon oli odotettu.
Ikimuistoinen potunnostoloma siitä kaikesta huolimatta saatiin. Potut oli nostettu ja kaupunkiin herkullista lähiluomuruokaa arvostavalle someväellä toimitettu tosin jo paria kolmea viikkoa aikaisemmin.
Kommentointi