Ensilumen Nuorttilla

02.12.2020 | Sauli Herva

Savukoskella UKK-puiston eteläosassa hiljalleen kohti Jäämerta soljuva Nuortti on paitsi Lapin komeimpia myös vähiten tunnettuja jokiretkeilykohteita. Packraft-lautta ja SUP-laudat ovat jännittävä, mielenkiintoinen ja kenties vaivattomin tapa tutustua jylhään erämaajokeen.

Kokoontumisajo tapahtui lokakuun puolivälissä Pelkosenniemellä OutdoorArtisans-luontomatkailuyrityksen tukikohdassa, Pyhäjärven kylässä, henkeä salpaavissa maisemissa, Pyhän komean tunturiketjun juurella.

Kunhan kalusto ja melojat oli saatu pakattua pikkubussiin, saattoi matka jatkua kohti pohjoista lähinnä Soklista ja Samperin savotoista tunnettua Tulppiota. Retkieväitä hankittiin kyläkaupasta Savukosken kirkonkylältä.

Loppuosa retkikuntaa odotteli lähtövalmiina sovitussa vesillelaskupaikassa Tulppion sillankorvassa. Tätä lähemmäs Nuorttia ei ilman asianmukaisia maastoliikennelupia ja -kalustoa ole enää meneminen.

Mistä ja miksi lienee pulu laavulle lehahtanut?

Vielä oli kuitenkin vietävä auto Rannisvaaraan metsäautotien päähän ja rajavyöhykkeen takarajalle valmiiksi painavat vesiliikennevarustukset selässään paluumatkaansa jalkapatikassa taivaltavia seikkailijoita varten.
 

Oman aikansa ottaneiden varustevälppäysten, turvallisuusseikkojen läpikäynnin ja yhteisten pelisääntöjen sopimisen jälkeen päästiin vesille kohta puolenpäivän paikkeilla.

Matkassa oli viisi melojaa, neljä suppia ja yksi packraft, kaikki ilmatäytteisiä. Melojat olivat sonnustautuneina kuivapukuihin. Niiden tehtävä ei ollut pelkästään pitää retkeläisiä kuivina, vaan myös kehot ja mielet lämpiminä. Ensilumien aikoihin lokakuun puolivälissä voi nimittäin olla jo kipakoitakin pakkasia, eikä veden lämpötila ole enää kuin muutamia asteita. Paitsi hölmöä sellaisissa oloissa turha kastuminen voi olla myös vaarallista.

Varusteet oli pakattu selässä kannettaviin ja kumiköysillä alusten kannelle kiinnitettäviin niin ikään vesitiiviisiin retkikuntasäkkeihin.

Tuntsan vastaisen vedenjakajan seutuvilta etelästä virtaava Tulppiojoki yhtyy mainitulta maantiesillalta parisen kilometriä alavirtaan Nuorttitunturin rakkakivikoista itärajalta pulppuavaan Ylä-Nuorttiin.

Ylä-Nuortti puolestaan on saanut puhtia koillisesta UKK-kansallispuiston eteläpuoliselta Sokliaavalta vesiä purkavasta Sokliojasta.

Täällä sijaitsee norjalaisen lannoitejätti Yaran tällä hetkellä omistama rikas ja maailmanlaajuisestikin harvinainen, mutta samalla kiistanalainen, jopa 20 miljardin euron arvoinen fosfaattimineralisaatio.

Tuntsan erämaan ja Värriön luonnonpuiston alkulähteiltään roudan raikkaista tunturivesistä pikku puroiksi ja oikeaksi erämaajoeksi voimistuttuaan alkaa Nuortti näillä tienoin ikään kuin empiä oikean olkansa ylitse vilkuillen.
 

Lähtökahvit oli tarkoitus hörpätä Tulppion Majoilla, mutta se oli sulkenut jo ovensa. Pelkästään metsästäjien tai poromiesten varaan ei matkailuyrittäjä voi elämää ja toimeentuloa turvata.

Ensimmäinen kuuden kilometrin pituinen etappi Hotikaisenmukkaa melottiin matalalta loistavassa myöhäissyksyisessä auringossa suunnilleen 10 metriä leveän ja pari metriä korkeiden jyrkkien penkkojen reunustamaa heinikkoista ja pusikkoista jokiuomaa.

Korkealla rantakoivujen oksilla riippui kuloroskatuppoja. Selvästi oli lumitalvi ollut runsas ja suven tulo nopea tänä vuonna niin kuin Lapissa muuallakin.

Lähes kauttaaltaan soistunut jokiuoma polveili taannoin ikivanhoja honkametsiä kukoistaneiden loivien selkämaiden lomitse. Paikoitellen erämaakankaat irvistelivät ja kärjistelivät entistä loistoaan melkein yhtä paljaina kuin autiomaat konsanaan.   

Lounastauko pidettiin Hotikaisenmukkan laavutulilla Sotajoen, peräpohjolan miesten muinaisen tappotaipaleen suussa. Tätä kautta mentiin aikoinaan Petsamon luostariakin hävittämään.

Enempää ei tarvinnut Nuorttinkaan empiä. Joki käänsi kurssinsa ja tuplaantuneet vetensä ensin pohjoiseen ja sitten koilliseen kohti rajantakaista Ylä-Tuloman tekojärveä ja Jäämerta kaartaen.

Laavulla isännöi outo eläjä, kummallinen ja pelottomampi lintu kuin vanhojen metsien kuukkeli. Arkailematta se tepasteli retkueen taukotulilla aivan kuin hyvän tai pahan airuena jotakin tärkeää sanomaa menneistä tai tulevista kertoa yrittäen.

Mistä ja miksi lienee pulu laavulle lehahtanut?
 

Alkuillan aurinko painui mailleen ja lämpötila laski vähitellen. Lisävettä saatiin uudestaan myllyyn Tyynenojasta.

Käräkelehdon ja Vitta-apajanlehdon tulistelupaikkojen jälkeen Nuorttin vesimassat kasvoivat jälleen Urho Kekkosen kansallispuiston rajalla Käräkeojanhaaran suussa.

Rantauduttaessa Käräkeojan kämpälle noin 12 km melonnan jälkeen oli lämpötila pudonnut jo hieman pakkaselle.

Jokirannasta tuvan ovelle nousevat märät ulkoportaat olivat kuuraiset. Käsikaide oli tarpeen, mutta loppuun lahonneena se yllättäen petti ja vei hölmistyneen seikkailijan pusikkoon säkkeineen päivineen.

Tiukassa tuntuu olevan rakenteiden ylläpidon ja kunnostuksen määrärahat kaukaisessa ja syrjäisessä Itä-Lapissa. Metsävaltio sen kun vain näpertelee kaiken maailman toinen toistaan suositumpia päiväretkipolkuja sen sijaan, että kunnostettaisiin oikeasti hyödyllisiä ja tarpeellisia erämaavarustuksia.

Vanhanliiton aikainen maltillisen kokoinen kämppä oli silti vielä varsin hyväkuntoinen ja viihtyisä. Onneksi näitä vanhaan ja suoraselkäiseen erä- ja retkeilykulttuuriin kuuluvia kämppiä on vielä olemassa!
 

Uusi päivä valkeni Nuorttijoen varrella aurinkoisen kirpeänä. Ilmasta saattoi haistaa jo talventulon tuntua. Kylmyydestä huolimatta notkeimmat pulahtivat uuden eräkulttuurin mukaan asiaan kuuluvasti kämppäjoogan jälkeiselle aamu-uinnille.

Kansallispuiston alueelle tultaessa alkoi Nuorttin luonne muuttua. Enimmäkseen rannat olivat vielä loivia, mutta eivät enää yhtä soistuneita.

Vähitellen jokiuoma syveni ikään kuin aavistellen tulevaa, oikean erämaajoen kanjonimaista tunnelmaa. Suurin muutos näkyi jokivarsilla, missä rantakoivikoiden takana rinteillä kasvoi harmaankarvaista havumetsää.

Seuraavan kerran uimaan päästiin Silpakurunsuussa kotapaikan jälkeen yhden GoPro -kameran painuttua selfiekeppeineen Tenkkelmähautaan, ja tietenkin juuri Nuorttin pimeimpään ja syvimpään kohtaan.

Kuivapuvut osoittivat voimansa, kun kameravehkeet pahemmin paleltumatta saatiin ongittua takaisin päivänvaloon.

Kutsinniskan laavun jälkeen Nuorttin laakso alkoi jyrketä entistä selvemmin. Kanjonissa melottaisiin kuitenkin vasta huomenna. Melontakamppeet saivat jäädä hetkeksi Mettopalon kämpälle joen varteen odottamaan.

Voitti vei voiton sitkeästä yrittämisestä huolimatta.

Sitä ennen oli nimittäin tarkoitus saunoa ja yöpyä Karhuojalla tunnin jalkapatikan päässä, ja tempaista sään suosiessa sieltä 15 km aamulenkki mennen tullen Naltiotunturiin.

Onneksi ensilumen kuorruttama vanha kanalintumetsä oli tarpeeksi komeaa katseltavaa ja löylyt Karhuojalla niin makoisia, ettei veteraanien tarvinnut enää tässä kohtaa lähteä enemmälti vaellushaasteeseen vastaamaan.

Takaisin joella ja valmiina vastaamaan uusiin melontahaasteisiin oltiin jälleen puolilta päivin. Ensimmäiseksi oli vastassa kivikkoinen ja vuolas Nuorttiköngäs. Taas olivat kuivapuvut asiaa. Osa porukasta päätti laskea kosken veden varassa uimasillaan.
 

Kutunivojen ja Kummalehdonsuvannon tietämillä viimeistään Nuortti virtaa kokonaan syvässä erämaakanjonissa.

Seuraavaksi edessä olevassa uimapaikassa Voitinkönkäässä melojat olivat jo niin karaistuneita, että innostuivat toden teolla SUP-laudoilla puljausta koskessa harjoittelemaan.

Viimein oltiin kuitenkin taas valmiita jatkamaan matkaa. Voitti vei voiton sitkeästä yrittämisestä huolimatta.

Illan hämärtyessä Ylimmäisen Kolsankosken niskalla toista kymmentä lumivalkeaa joutsenta nousi pienissä tokissa melkein melojien päitä hipoen siivilleen.

Hämäryyden painuessa hyvän matkaa pimeyden puolelle laskivat seikkailijat viimein reilun 30 km melonnan päätteeksi rantaan Saihon riippusillan kohdalle Alimmaisen Kolsankosken niskalla.

Pitemmälle ei ollut enää meneminen. Kielletty alue ja rajavyöhyke alkoi tässä. Kaksipäisen kotkan valtakunnan raja oli vastassa vain vähän matkaa edempänä.

Seikkailu ei ollut ihan vielä ohitse. Kolsakoskenvaaran, Saukkosuvannonvaaran ja Rannisvaaran yli oli vielä taivallettava sysimustan yön pimeydessä kuivapuvut, melontavälineet ynnä kaikki muut varusteet selässä.

Viimeinen jäljellä ollut eväs avattiin jossakin jängän laidassa rajavyöhykkeen reunalla. Hirvenlihapurkki ahmittiin huiviin teräksisellä retkiveitsellä säilykettä viipaloiden.

Hyvä lukija. Jos joskus löydät komeita muistoja ja suuria tunteita mukanaan kantavan reisitaskun reiästä vaaranrinteeseen valahtaneen retkiveitsen viimeiseltä puoleltatoista kilometriltä ennen parkkipaikkaa, ole ystävällinen ja toimita esine Latu&Polku-lehden toimitukseen.