Elämänlintu

08.09.2021 | Pertti Koskimies

Sääkset ovat runnellussa riuku-Suomessa tekopesiensä vankeja. Niitäkin, jotka löytävät vielä pesää kantavan lavean latvan, piirittää ihminen hakkuuraiskioineen ja kesämökkislummeineen.

Elämä on sattumien summa, läjä Luojan oikkuja.

Yksi suonsaranan lakkapääpetäjä Taipalsaaren Ampujalassa, harteillaan metrinen risupesä, sinetöi elämänkohtaloni puoli vuosisataa sitten yhtä lujasti kuin ensimmäinen yöni Parikkalan Siikalahdella, vaimoni tapaaminen ja kotkaretki Muotkatuntureille.

Olin rankametsässä isän apuna, vasta kansakoulun käynyt.

Pesästä nousi uljas kotkalintu, uikutti hätäänsä. Kalasääski, sanoi isä.

Mieleni pakahtui uljaasta linnusta mutta myös suon rauhasta.  Parasta oli, että ei ollut ihmisiä, ei pitkällä patikallakaan viimeisen ihmispesän niitynkulmasta halki hyttysinä inisevien hämykorpien, joissa polutkin haipuivat.

Ampujalasta alkoi elämänikäinen kulkuni kalasääskien kotona. Vuosikymmenet se on merkinnyt liki kahta kuukautta kävely- ja kiipeämistyötä kesässä. Olen rakentanut linnuille yli sata tekopesääkin, niiltä on noussut siivilleen reilut tuhat poikasta.

Olen elänyt sääksien kanssa enemmän kuin yhdenkään ihmisen perhettäni lukuun ottamatta, tavannut niitä sadoittain ja pyydystänytkin 77 aikuista, rengastanut melkein 1 600 poikasta ja nähnyt yli puolisataa päälle. Tunnen sääksiä satakertaisen määrän ihmisiin verrattuna. Sillä pidän niistä enemmän.

Sillä pidän niistä enemmän.

En ole yksin. Vuonna 1971 rengastustoimisto käynnisti sääksi- ja pöllötutkija Pertti Saurolan aloitteesta sääksiprojektin. Lähes kaikki Suomen pesät on etsitty ja tarkastettu ja poikaset rengastettu 51 vuotena.

Se on ainutlaatuinen saavutus maailmanmitassakin. Sääksiä pesii Suomessa 1 200 paria, eikä näin lukuisan lintujoukon yhtä pitkää ja pesäntarkkaa seurantaa ole muualla.

Sääksiä seuraa sata petäjiin pelotta kipuavaa rengastajaa. Oma osuuteni, vajaat sata reviiriä Taipalsaarelta Tuupovaaraan ja lisätusina Kirkkonummella sekä suunnilleen sama määrä poikasia, vastaa hehtolitroittain valuttamastani hikimäärästä huolimatta alle kymmenesosaa valtakunnan summista.

Omalla ja perheeltä ja muusta pois olevalla ajalla ja rahalla tehty työ sunnuntai- ja vaarallisen työn lisineen maksaisi virkatyönä valtiolle miljoonia euroja.

Mutta sääksi on antanut minulle mittaamattomasti sellaista, mitä rahalla en voi ostaa enkä ihmisiltä saada. Syvän yhteyden toisen lajin kanssa, mielekkään elämän kerätessäni suojelussa välttämätöntä tietoa.

Vain yksi eläin merkitsee minulle enemmän. Sielulintuni tunturihaukka, joka kiitää taivaalla paitsi ylimaallisena ilmanlintuna myös tunturin tuimana tuulena ja kotkan piirtona pilvissä. Kaukana maailmasta, vapaana ihmisiltä.

Sääkset ovat runnellussa riuku-Suomessa tekopesiensä vankeja. Niitäkin, jotka löytävät vielä pesää kantavan lavean latvan, piirittää ihminen hakkuuraiskioineen ja kesämökkislummeineen.

Niistä soista, metsistä ja rannoista, jotka sääksen loivat, on jäljellä enää muisto. Mutta taistelutta ei kalakotka antaudu ihmisen hirmuvallalle. Iloitsen jokaisesta sumeilematta kimppuuni syöksyvästä emosta vihaa leimuavine silmineen ja poikasista, jotka nokkivat vimmaisesti kättäni kuin kalanpaloja repiessään.