Barentsin geokierros

17.09.2018 10:00 | Sauli Herva

Maankamaran nähtävyyksistä, luonnosta ja maiseman kehityksestä kiinnostunut luontomatkailija ennättää Itä-Lapista, Etelä-Varankiin ja Kuolan niemimaalle ulottuvalla rengasreitillä viikossa tai parissa koluamaan koko joukon Fennoskandian toinen toistaan mielenkiintoisempia maa- ja kallio­peräkohteita. | Teksti & kuvat Sauli Herva

Suomen ja Norjan Pohjois-osat ja Luoteis-Venäjän käsittävä Barentsin alue on eritoten georetkeilijän kannalta jopa poikkeuksellisen monipuolinen kokonaisuus. Näkökulmasta riippuen kiinnostavia geoluontokohteita on pohjoisilla alueilla tarjolla periaatteessa vaikka kuinka paljon.

Hiipinätunturien seinämät ovat monin paikoin jylhiä.

Muutama vuosi sitten Geologian tutkimuskeskus ja Kuolan tiedekeskuksen Geologian Instituutti kokosivat yksiin kansiin 26 edustavaa ja mielenkiintoista luonto-, geo- ja kulttuurikohdetta, jotka esittelevät seikkaperäisesti alueen harjuja, harvinaisia kivilajeja ja mineraaleja, hiidenkirnuja, kuruja, muinaisrantoja ja palsasoita.

Rengasreitin voi kiertää kummin päin tahansa ja kierroksen voi aloittaa, mistä parhaiten sopii. Valikoin kohteiden joukosta jokaiselle retkeilijälle ja luontomatkailijalle sopivan mielestäni kaikkein jännittävimmän ”Top 10 -kattauksen” itse kunkin geologisen tietämyksen laajuudesta ja syvyydestä riippumatta.

Lähdetään liikkeelle Kuusamon ja Sallan rajaseuduilta Itä-Lapista.

Oulangan kanjoni. Vienanmereen laskevan Oulankajoen syvälle uurtunut laakso muodostaa Oulangan kansallispuiston ytimen. Oulangan jylhä kanjoni kuohuvine koskineen on kansallispuiston pohjoisosan tärkein nähtävyys.

Oulangan kanjonin poikkeuksellista syvyyttä selittää kallioperän murrossuunnan yhtyminen jääkauden aikaiseen mannerjäätikön vallitsevaan virtaussuuntaan. Kanjonin lähes pysty­suorat seinämät ovat paikoin jopa 70 m korkeita.

Mannerjäätikön sulamisvaiheen aikana reilut 10 000 vuotta sitten jään reunalta purkautuneet mahtavat sulamisvesivirrat täydensivät ja viimeistelivät jäätikön kulutustyötä puhdistaen kanjoni irtonaisesta maa- ja kiviaineksesta.

Keskellä kanjonissa virtaavaa Savinajokea törröttää jäätikön kulutusvoimilta säästynyt kalliopahta Rupakivi, pylväsmäinen seitsemän metriä korkea mahtava raukki.

Sallan hiidenkirnut. Aholanvaaran kylän eteläpuolella sijaitsevan Kalliovaaran mannerjäätikön sulamisvesien huuhtomat avokalliot ja neljä komeaa hiidenkirnua kuuluvat Itä-Lappia halkoneeseen Kemijärven suunnalta Oulangalle ja Venäjälle ulottuneeseen jäätikköjokisysteemiin, johon liittyy myös mahtava harjujakso komeine selänteineen.

Hiidenkirnut syntyivät noin 11 000 vuotta sitten sulavan mannerjäätikön reunavyöhykkeessä jäätikön pohjan tunneleissa syntyneissä voimakkaissa sulamisvesipyörteissä, kun virran mukaansa tempaamat lohkareet alkoivat pyöriä paikallaan ja porautuivat alla olevaan graniittiin.

Hiidenkirnujen halkaisijat vaihtelevat 5–15 metriin. Kaikkein suurimman kirnun Juomapadan pohja kiviaineksella täyttynyt, mutta sen syvyyden arvioidaan olevan noin 13 metriä.

Mahtavien hiidenkirnujen lisäksi alueella on syviä rotkoja ja jylhiä kallioseinämiä.

Pyhätunturin Isokuru. Tunturijonoa leikkaavat äkkijyrkät kurut ja uomat ovat tyypillisiä Pyhä-Luoston kansallispuistolle.

Suomen syvin kuru on Kultakeron ja Ukonhatun tunturilakien välinen noin 220 metriä syvä ja jyrkkärinteinen Isokuru. Ukonhatun ja Noitatunturin lakien välinen Pikkukuru on toinen nimestään huolimatta myös mahtava 130 metrin syvyinen tunturikuru.

Pyhätunturin suuret kurut ovat mannerjäätikön sulamisvesitoiminnan irtonaisesta kiviaineksesta puhtaaksi huuhtomia, mutta jääkausien voimat eivät suinkaan ole näin mahtavia muodostumia pystyneet ihan yksistään synnyttämään.

Siihen on tarvittu esityötä, muinaisten vuosimiljoonia sitten tapahtuneiden maankuoren liikuntojen ja maanjäristysten apua niiden rikkoessa ja murtaessa kallioperään ruhjevyöhykkeitä ja siirroksia, joihin jääkauden aikaiset jäätikkö- ja sulamisvesivirrat ovat päässeet paljon, paljon myöhemmin pureutumaan.

Nattasten tor-muodostumat. Tarunhohtoinen ja silmiä hivelevän kaunis 450–550 metriä korkea Nattasten tunturiryhmä sijaitsee Sompion luonnonpuistossa.

Rakenteeltaan Nattasten kallioperä on suuntautumatonta hyvin tasalaatuista. Graniittikalliolle on tyypillistä laattamainen rakoilu, pinnanmyötäiset vaakaraot ja syvälle kallioperän uumeniin tunkeutuvat pystyraot.

Suorakulmainen rakoilu on vaikuttanut erikoislaatuisten toorien syntyyn, jotka kaukaa nähtyinä vaikuttavat päällekkäin ladotuilta laattakiviltä, mutta läheltä tarkasteltuina osoittautuvat kiinteäksi kallioksi, jossa on syvälle rapautuneita rakoja.

Tor-muodostumat ovat eroosiojäänteitä, jotka jäivät jäljelle, kun ympäristön vielä pidemmälle rapautuneen kallioperän kiviaines kulkeutui mannerjäätikön kulutustoiminnan vaikutuksesta muualle.

Toorien säilymistä on auttanut se, että Nattaset ovat sijainneet jääkausien aikana juuri sopivasti Keski-Lapin jäänjakajavyöhykkeessä.

Ivalonjokilaakson kulta-alue. Appisjoen ja Sotajoen välisellä noin kymmenen kilometrin pituisella matkalla Ivalojoki painuu 100–150 m syvään kanjoniin. Alueen kallioperä on satoja miljoonia vuosia vanhaa granuliittia, jossa esiintyy vähäisiä määriä kultaa.

Jääkauden mannerjäätiköt kuluttivat peruskalliota, rapakalliota ja maalajikerrostumia sekä kuljettivat ja kerrostivat irrottamaansa kiviainesta uudelleen moreeneiksi.

Moreenien joukkoon joutui myös alun perin kalliosta ja rapakalliosta irronneita kultahippuja. Mannerjäätikön sulamisvesivirrat kuljettivat moreenin kultahippuja ja rikastivat niitä Ivalojioen, Sotajoen ja Palsinojan sorakerrostumiin.

Esiintymien löytyminen 1860-luvulla aiheutti Ivalojoelle ennen näkemättömän kultaryntäyksen. Kultakuume oli kiihkeimmillään vuonna 1871, jolloin Ivalojoen alueelta kaivettiin ja huuhdottiin yli 500 miehen voimin vaskoolilla kultaa peräti 57 kg.

Bigganjargan diamiktiitti. Yksi koko Norjan tunnetuimmista geologisista nähtävyyksistä on Etelä-Varangissa, Karlebotn-vuonon pohjoisrannalla sijaitseva diamiktiittiesiintymä, niin sanottu Bigganjargan tilliitti.

Diamiktiitilla tarkoitetaan runsaasti hienoainesta sisältävää huonosti lajittunutta sekarakeista sedimenttikiveä, eräänlaista kivettynyttä moreenia.

Ikivanhan jäätikön uurtaman kvartsiitti silokallion päälle kerrostunut Bigganjargan diamiktiitti on syntynyt alun perin muinaisen jäätiköitymisen vaikutuksesta maapallon monisoluisen elämän synnyn kanssa samoihin aikoihin satoja miljoonia vuosia sitten.

Prekambrikauden ja kambrikauden vaihteessa noin 550–600 miljoonaa vuotta sitten tapahtui moneen kertaan suuria ilmastonmuutoksia, joiden seurauksena laajat alueet maapallolla olivat miljoonien vuosien ajan jäätiköiden peitossa.

Brannslettan deltan supat ja muinaisrannat. Brannslettan delta on laaja mannerjäätikön sulamisvesien synnyttämä pinnaltaan tasainen suistomaa Varangin vuonon etelärannalla.

Delta on ainekseltaan sulamisvesien huuhtomaa ja lajittelemaa soraa ja hiekkaa.

Alueen keskellä on harjuja, suppia ja reunamoreeniselänteitä. Supat ovat suistomaan sorakerrostumien sisään hautautuneiden joskus valtavan suurikokoisten jäälohkareiden myöhemmin sulaessa syntyneitä erikokoisia kuoppia ja monttuja.

Brannslettan deltan pohjoisosassa on kymmeniä eri korkeustasoilla sijaitsevia postglasiaalisia rantavalleja ja aaltojen synnyttämiä muinaisrantoja, jotka kertovat kiehtovaa tarinaa jääkaudenjälkeisestä maankohoamisesta ja vedenpinnan laskusta Jäämeressä.

Erilaiset maaperämuodostumat ovat poikkeuksellisen hyvin säilyneitä. Brannslettan deltan pinnalla ei jääkauden jälkeen ole virrannut isoja jokia, eikä merkittävää jokieroosiota ole lainkaan tapahtunut.

Petsamon ja Monchegorskin kaivosteollisuusalueet. Luoteis-Venäjällä tultaessa Barentsin geokierroksella on saavuttu geologisesti erittäin mielenkiintoiselle ja rikkaalle seudulle, mikä subarktisessa ilmastossa ja luontaisesti karussa tunturimaastossa näkyy monin paikoin selvästi myös maisemassa.

Kaivosteollisuuden maankäyttö ja raskaat malmirikastamot ovat myllertäneet maita ja mantuja erittäin voimaperäisesti ja armotta, mikä ei luonnonystävää välttämättä pelkästään ihastuta.

Toisaalta on hyvin opettavaista ja näköaloja avartavaa päästä itse toteamaan, mistä ja miten modernin maailman (ihan meidän jokaisen) urbaania hyvinvointia ammennetaan.

Kallioperän luonnonvarojen tärkeä strateginen merkitys näkyy katukuvassa sotahistoriallisina muistomerkkeinä ja Venäjän asevoimien tiiviinä läsnäolona alueella.

Kulttuuri- ja luontomatkailijaa ilahduttava asia on sen sijaan vuodesta 1532 lähtien alueella toiminut aivan äskettäin upeasti restauroitu komea hirsistä rakennettu Trifon Petsamolaisen luostari.

Samoin kaivosteollisuuden puristuksissa oleva Kuolan alueen lappalaisten keskuspaikka Lovozeron eli Luujärven kylä on toinen mielenkiintoinen kulttuuri- ja luontokohde. Omanlaistaan rujoa modernia estetiikkaa löytyy toki kaikista Murmanskin alueen luoteisvenäläisistä teollisuuskeskuksista.

Hiipinätunturit. Valtaosin tasahuippuiset yli tuhannen metrin korkuiset Hiipinätunturit ovat Kuolan niemimaan suurin yhtenäinen vuoristoalue. Yudychvumchorr kurkottaa kaikkein ylimmäs kohti sinitaivasta, peräti 1 200 m korkeuteen.

Hiipinätunturien seinämät ovat monin paikoin jylhiä. Huippujen väliset laaksot ja rotkot ovat usein syviä ja jyrkkärinteisiä. Tunturit ovat lumen peitossa lokakuusta kesäkuuhun ja rotkoissa lumi säilyy usein ympärivuotisesti.

Hiipinätunturien seutu on erittäin tunnettu paitsi upeista maisemistaan ja vertaansa vailla olevista retkeilymahdollisuuksistaan myös omaleimaisesta geologiasta ja poikkeuksellisen rikkaasta mineralogiastaan.

Alueelta tunnetaan yli 500 eri mineraalia, joista yli 100 on löydetty ensimmäistä kertaa nimenomaan Hiipinästä. Joukossa on runsaasti harvinaisia kivilajeja ja näyttäviä mineraaleja alan harrastajien kokoelmia kartuttamaan.

Hiipinätuntureiden juurella sijaitseva Kirovskin kaupunki on tunnettu paitsi kaivosteollisuudestaan myös talviurheilu- ja laskettelukeskuksena, Venäjän Sveitsinä.

Turjan rannikko. Kuolan niemimaan etelä- ja itärantoja kutsutaan Turjan rannikko nimellä. Seutua ovat asuttaneet jo vähintään 1200-luvulta alkaen omaleimaisen kulttuurin vuosisatojen saatossa rakentaneet pomorit.

Alun perin pomorit ovat olleet Novgorodin tienoilta muuttaneita venäläisiä.

Samalla tavalla kuin suomalaisia muutti muun muassa 1860-luvun suurina nälkävuosina Pohjois-Norjan rannikoille Ruijaan, heitä siirtyi myös Luoteis-Venäjän alueille eritoten Kuolan niemimaalle Vienanmeren pohjoisrannalle Turjaan.

Monet seikat pomorien kielessä ja tavoissa viittaavat vahvasti karjalaisilta ja suomalaisilta saatuihin vaikutteisiin.

Paitsi erityisen kulttuurinsa ansiosta Turjan rannikko tunnetaan myös upeasta luonnosta, kuten ikivanhoista petäjäkankaista ja laajoista merenrantahietikoista.

Mielenkiintoisista geokohteita ovat muun muassa Kantalahden saariston luonnonpuisto, Olenitsajoen suiston glendoniitit, Korablin niemen ametistiesiintymä ja Kuzomenin vaeltavat hietikot.

Kunnoltaan meikäläistä metsäautotietä suunnilleen vastaavaa hiekkamaantietä pääsee lohijokena tunnettuun Varzugan kylään, jossa hienona nähtävyytenä on aina peräti 1600-luvulta saakka peräisin olevat ortodoksiset puukirkot.