02.12.2020 | Tomi Savolainen
Nousu tunturikeskukselta kohti Kiilopään kuvetta tuo esiin luisteluhiihdon tunnekirjon. Alkulämmittelyn jälkeen latu näyttää vievän suoraan huipulle. Metsä ehtii vaihtua avotunturiksi ennen kuin baana kääntyy vasempaan ja tarjoaa hiihtäjälle huilin huikeilla näköaloilla.
Kipuamisen ykkösosa vihjaa päivän nousukunnosta ja vaatteiden kelinmukaisuudesta. Jos tuntuu kuumalta, kannattaa vähentää kerroksia tai ainakin avata tuuletukset.
Varsinkin kuulaina keskitalven päivinä nousujen hikoiluun kannattaa reagoida. Alavilla mailla mittari painuu toisinaan parikymmentä astetta kylmemmäksi kuin ylängöllä. Märiksi hikoillut vaatteet tietävät hyytävää kylmyyttä pitkän laskun lopussa tai latukahvilalla piipahduksen jälkeen.
Loukkaantuminen tai välinerikko syrjäisellä ladulla märissä vaatteissa on myös turvallisuusriski. Siihen kannattaa varautua joko repussa kulkevalla lisälämmikkeellä tai ainakin vaatesäädöillä hikoilun mukaisesti.
Avotunturi tarjoaa huljakoita laskuja ja nousumetrejä.
Asiaankuuluva talvilenkin alkuvilu on väistynyt. Kiihdytän ja vaihdan välitasaisella perusluistelusta vauhdikkaampaan mogreniin. Suksi liukuu kuten tunturin pikkupakkasessa kuuluukin. Latu ohjaa oikealle yläviistoon, palaan kuokkaan.
Kipuamisen välipala vaihtuu lyhyeen laskuun ja nousun varsinaiseen kakkososaan. Tuiskupäivinä tänne ei kannata luistella kuin pian latukoneen perään. Muistelen lumisen alkutalven hiihtoa, jolloin pilvi makasi ympärillä vieden valolta varjon. Kinokset eivät näkyneet, kaatuilu toistui kaksinumeroisesti. Palkinto seurasi vasta alavilla laduilla.
Kiilopään nousukaan ei näytä kerralla koko sateenkaarta epätoivosta täyttymykseen. Tänään rasitus tuntuu hyvältä ja nautin hiihdon fyysisyydestä. Vaihdan kuokan vasemmalta oikealle. Toispuoleisen liikkeen kuorma tasapainottuu.
Huipulla päivystää tuttu kyltti, joka varoittaa vauhdikkaasta laskusta. Tunturimaisema houkuttelee pysähtymään. Toisin oli hiihdolla, jolloin kaatuilin kinoksiin. Silloin hanki sekoittui taivaaseen.
Hyvällä näkyvyydellä lasku on Suomen hienoimpia. Tunturin hartialta vauhti kertyy pian.
Jyrkät pätkät ovat lyhyitä, maltilliset mutkat tuovat vaihtelua. Kilometrin jälkeen liuku hiipuu vastamäkeen, mutta lykkiminen jää lyhyeksi. Alkaa loivasti viettävä nautinnollisen vauhdikas kilometri.
Matkalta kääntyisi hieno perinteisen erämaalatu Rautulammelle, Raututuntureille ja Niilanpään porotuvalle sekä edelleen Kakslauttaseen tai Kiilopäälle.
Vaativat tunturinousut ja -laskut sekä erämainen pohjoisen luonto sykähdyttäisivät kierroksella sanan molemmissa merkityksissä. Vannoutuneenkin luisteluhiihtäjän kannattaa vaihtaa pertsaan ja suunnata reissullaan joko Rautulammelle tai Kulmakurulle.
Luikkareilla valinta on tehty ennalta, joten jatkan sauvoittaluistelua kohti poroaitaa ja Luulampea.
Ohitan kahvilan, johon pitäisi varata käteistä.
Linkkimasto ei ole kovin kaukana, mutta tunturi peittää signaalin. Näillä main pitää pärjätä kaikissa tilanteissa ilman kännykkää. Se kannattaa muistaa etenkin illan yksinhiihdolla otsalampun valaistessa. Silloin lasken varman päälle ja pidän mukana varalampun.
Oikealle kääntyisi hiihtolomista alkaen huollettava Taajoslaavun ja Vellinsärpimän latu – viitisentoista kilometriä kansallispuistoa ilman risteyksiä. Siellä lyhinkin lenkki tuo Saariselältä lähtien lähes 30 kilometriä.
Hiihdän kuitenkin suoraan kohti Rumakurun vanhaa tunnelmallista kämppää verkoston harvoja jotakuinkin tasaisia osuuksia. Sekin koostuu pienistä kinkareista sekä niiden jälkeisestä hivuttavasta noususta.
Tunturien luminen kausi ei todellakaan ole etelärannikon tasalämpöinen, ikuiselta tuntuva marraskuu.
Saariselän-Kiilopään alueella viime hiihtokausi venyi yli seitsemään kuukauteen.
Kaamoksen pastellit ja tähtikirkkaat yöt, tykkypuut lumenvalkeine runkoineen, myräkän voima ja tuulettoman lumisateen hiljaisuus. Kevään valo, joka lopulta yltää yöhön peittäen revontulet. Kevätkesän aamuvarhaisen kantava hanki, joka muuttuu upottavaksi hotellin tarjoillessa aamupalaa.
Täällä olen kokenut sekä vauhdikasta pitkänmatkan keväthiihtoa että keskitalven vitikelin, jossa luistelusuksi ei luista. Ääripäiden nopeusero on kertoimellinen kahdella, työläyden tunteessa kymmenenkään ei taida riittää.
Hiihdän Saariselän suuntaan kohti vedenjakajaa. Jos kevättalven aurinko olisi laskemassa, ilma todennäköisesti liikkuisi tunturilaaksossa alaspäin. Silloin vastatuuli tuntuisi muutoin sopivasti pukeutuneelle loivassa ylämäessäkin kylmältä.
Neljän ladun risteyksessä on vain hyviä valintoja. Oikea veisi avotunturiin Iisakkipään suuntaan. Sieltä voisi laskea Saariselälle tai jatkaa isolle avotuntureiden kierrokselle, sillä Moitakurun lenkki toisi Palopään ja sen jatkoksi voisi nousta Kaunispäälle ennen laskua Saariselälle.
Vasemmalta voisi valita lyhimmän kahden avotunturin kierroksen Kiilopäälle. 18 kilometrin lenkki huipentuisi Ahopäälle. Lenkin aloittavia ja lopettavia nousuja voi halutessaan hiihtää edestakaisin. Silloin totisesti kertyy nousumetrejä.
Keskimmäinen latu antaa loivamuotoisen mutkittelevan muutaman kilometrin laskun Saariselän kylän kupeeseen. Osuus on varsinainen taitavan luistelijan huvipuisto – lähestulkoon kaikilla lumikeleillä.
Alussa saisin ehkä kovemman kyydin urissa, mutta yleensä nautiskelen vauhdikkaiden potkujen sauvoittahiihdosta. Silloin ote suksiin ja lumeen on vahvimmillaan, käännökset osa jatkumoa.
Latu kuljettaa harjanteiden mutkittelevaa pohjaa. Luonto kaartuu lähelle. Kokemus on voimakkain tehokkaan otsalampun valokeilassa.
Vauhtiluistelun jälkeen näkyy seuraava kohokohta. Aivan ladun vieressä puro näyttäytyy avoimena. Se houkuttelee jäämään, vauhtikokemus jatkamaan.
Juuri ennen reunimmaisten mökkien muotoja ylitän kansallispuiston rajan. Risteyksestä valitsen suunnan oikeaan kohti kahden tampparin leveydeltä ajettua pääbaanaa. Sen pohja on ensilumille tykitetty. Luistelija kiittää isoja lumikiteitä, jotka ovat alkutalvella seudun nopeinta lunta.
Laanilan nousulta potkin ja lasken vanhan Savottakahvilan kupeeseen. Tykkilumi loppuu. Keittolounaan sijaan isken vajaan kilometrin nousuun ja vastaavaan läpeensä luisteltavaan laskuun.
Alkukaudesta Kiilopään tunturikeskus on metsämaita hiihdettävän latukierron varassa. Ahopään ylityksen kivikkoista latu-uraa pitäisi silotella nykyistä tasaisemmaksi, jos selvästi suorempi avotunturilatu haluttaisiin avata aiemmin.
Valaistusta ei tarvitsisi rakentaa, sillä nykyiset otsalamput riittävät valoksi kaamokseen.
Juuri tuo Ahopään ylitys viimeistelee kierrokseni. Viimeisistä kahdesta ja puolesta kilometristä ensimmäisellä nousen satakunta metriä tunturiin. Sieltä kelpaa katsoa maisemat Kiilopäälle ja kaukaisille Nattasille. Kevätaamuina olen ihmetellyt viereisellä huipulla kymmenien porojen tokkaa.
Hienosti linjattu lasku antaa vaihteluksi loivia mutkia ja kunnon vauhdit, jotka hiljenevät sopivasti poroaidan portille. Nopeuden hillitsemiseksi rakennetut tiukat loppukurvit kysyvät luistelijalta linjan valintaa.
Lumitaideteosten edessä avotuntureiden lenkki on tullut valmiiksi.
Kommentointi