Altain avara taivas

01.03.2019 16:26 | Milja Fromholtz

Luoteis-Mongolian erämaassa voi vaeltaja kohdata paimentolaisen tai pelokkaan susiemon. Tai sitten saa kulkea päiväkausia itsekseen. | Teksti & kuvat Milja Fromholtz

Maasturi jättää kuivana rakoilevan aron pinnalle pölypilven. Se on juuri tiputtanut meidät kyydistä Luoteis-Mongolian erämaahan, Altain vuoriston pohjoispuolelle. Aikomuksenamme on vaeltaa kymmenen päivän reitti, joka kulkee Venäjän rajaa hipoen ensin etelään ja kääntyy sen jälkeen Yamaatin laaksoa pitkin itään, kohti Türgenin ja Kharkhiraan yli 4 000 metriin kohoavia huippuja.

Olikohan tämä sittenkään hyvä idea?

Alue on niin eristyksissä, että siellä elää useita villieläinlajeja, kuten uhanalainen lumileopardi.

Pölyn laskeutuessa maisema hiljenee. Olemme avopuolisoni kanssa kahden, ja kotiin on matkaa yli 5 000 kilometriä. Ympärillämme on puuton aromaisema ja päidemme päällä avara, sininen taivas. Tuijotamme toisiamme ja molempien ilmeistä voi lukea äänettömän kysymyksen: Olikohan tämä sittenkään hyvä idea?

Jo matka tähän pisteeseen, kesäkuun ensimmäisten päivien paisteeseen, keskelle Mongolian erämaata, on ollut elämys. Minä matkustin Mongolian pääkaupunki Ulan Batoriin junalla ja puolisoni tuli perässä lentäen.

Toimme vaellusvarusteet mukanamme Suomesta, mutta meillä oli yksi ongelma: reitistä ei ollut löytynyt juurikaan kuvausta netistä, kartoista puhumattakaan.

Olimme varanneet muutaman päivän aikaa vaelluksen järjestelyille Ulan Batorissa, ja kahden päivän etsimisen jälkeen löysimme lopulta pölyyntyneen karttakaupan. Sen työntekijä kaivoi esiin A3-kokoisen paperiliuskan, joka muistutti etäisesti aluetta, jota olimme Google Earthista etukäteen tutkineet. Mittakaava oli pienemmän puoleinen, 1:500 000, geokätköjä tällä ei löydettäisi, mutta kenties juuri ja juuri neljän kilometrin korkuiset Türgen- ja Kharkhiraa-vuoret.

Lensimme pienellä Fokker-koneella Ulan Batorista Ulan Gomin kylään. Kun pääsimme ulos pikkuruisesta lentokenttärakennuksesta, parkkipaikalla oli vain yksi auto.

Pihalta tapaamamme lentokentän työntekijä suhtautui penseästi tiedusteluihimme kyydistä, mutta viittoi meidät silti auton takapenkille. Pääsimme lopulta perille Ulan Gomiin, jonka tomuinen ruutukaava olisi mahtunut Helsingin Kaivopuiston kokoiselle alueelle.

Tiesimme, että meidän tulisi hankkia vaeltamiseen lupa paikalliselta viranomaiselta. Oli kuitenkin epäselvää, mistä ja miten tällainen lupa hankittaisiin.

Etsiskelyn jälkeen yksi kylän harvoista kaksikerroksisista rakennuksista osoittautui virastoksi. Pääsimme puheisiin käytävällä kulkeneen henkilön kanssa, ja tovin kuluttua meillä oli puhelimen päässä tulkki sekä edessämme oikea henkilö luvan myöntämiseen. Hän pudisteli kovasti päätään, mutta se taisi liittyä vain suunnitelmiemme epämääräisyyteen. Lupa oli kunnossa.

Tulkin välityksellä saimme kysyttyä mieheltä, tietäisikö hän kuljettajaa, joka voisi ajaa meidät sadan kilometrin päähän Uureg Nuurin suolajärvelle, josta halusimme aloittaa reitin. Sanaakaan sanomatta hän nykäisi takin niskaansa ja viittoi meidät seuraamaan perässään. Vähän ajan kuluttua selvisi, että hän kyyditsisi meidät itse reittimme alkupäähän.

Ilman yhteistä kieltä saimme hänet vielä pysähtymään bensapumpulle, jossa tankkasimme MSR-keittimen pulloihin dieseliä suoraan bensapistoolista.

Mongolia on harvaan asuttu maa. Pääkaupungin ulkopuolella eletään edelleen vuosituhansia vanhassa paimentolaiskulttuurissa. Perheiden omaisuus koostuu karjasta, ja he vaihtavat jurttien paikkaa jopa useita kertoja vuodessa sinne, missä karjalle riittää syötävää ja juotavaa.

Heti ensimmäisenä vaelluspäivänä törmäsimme paimentolaiseen, joka näki meidät kaukaa ja ratsasti tarkistamaan, keitä muukalaiset olivat. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta piirtelimme karttaan numeroita ja hörppäsimme äänettömyyden vallitessa tilkat jallua.

Sanaton kohtaaminen oli pian ohi ja jatkoimme matkaa eri suuntiin.

Ensimmäisten päivien aikana tapasimme lisää uteliaita paimentolaisia, totutimme jalat painavien rinkkojen kanssa kävelyyn sekä pienimittakaavaisen kartan lukuun. Alle sadan metrin korkeuserot eivät edes näkyneet kartalla.

Suunnistaminen olisi ollut mahdotonta, mikäli Mongoliassa ei olisi niin avaraa ja puutonta. Saatoimme nähdä kauas horisonttiin ja hahmottaa kartan meille näyttämät suuret linjat.

Sää oli vaihtelevaa. Välillä satoi kylmää tihkua, silloin tällöin kaatamalla. Seuraavassa hetkessä aurinko saattoi porottaa kirkkaalta taivaalta ja oli kaivettava sortsit esiin. Vettä löysimme ohuista puroista, jotka virtasivat alas kukkuloilta.

Varmuudelta olimme ottaneet mukaan myös vettä Uureg Nuurin suolajärvestä, jonka suolapitoisuus oli hyvin matala.

Yamaatin Khondiilaaksosta alkoi vaelluksen varsinainen erämaaosuus. Mutta ennen kuin pääsimme aloittamaan matkamme Yamaatinjoen yläjuoksuun, meidän oli ylitettävä jäätiköiltä alas pauhaava joki. Siihen kului kokonainen iltapäivä, mutta onnistuneesti olimme viimein laakson eteläpuolella, valmiina suuntaamaan kohti kauniin näköistä, vehreää laaksoa.

Kuljimme Yamaatin laaksoa pitkin kaksi päivää. Emme nähneet jälkiä alueella asustavista lumileopardeista, ja vuorikauriitkin tuntuivat säikkyvän meitä. Yamaat tarkoittaa suomeksi vuorikaurista, joten laaksoa kutsutaan englanniksi myös nimellä Valley of the Goats.

Korkeusmetrejä kertyi pikkuhiljaa. Ilma laaksossa alkoi viiletä. Lämpötila laski yöllä pakkasen puolelle. Toinen päivämme laaksossa oli ehtinyt jo pitkälle iltapäivään, kun kiipesimme viimein laakson etelärinnettä ylös, kohti 3 000 metrissä sijaitsevaa Yamaatin Davaa Passia.

Se oli satula, jonka jälkeen poistuisimme Yamaatin laaksosta ylös korkealla sijaitsevalle tasangolle.

Koska ilta oli jo pitkällä, päätimme pystyttää leirin kauniille paikalle, josta oli näköala tasangolle. Kävimme peseytymässä jääkylmässä purossa ja istahdimme illalliselle katselemaan maisemia. Huomasimme nopeasti kaukana liikehdintää. Siellä oli eläimiä, ja ne olivat isoja. Harmi kyllä kiikarit olivat unohtuneet kotiin, joten selvyyttä eläinlajista emme saaneet.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa tasangon yli kohti Sinistä järveä. Lähestyessämme suunniteltua lounaspaikkaa näimme isot eläimet vihdoin tarpeeksi läheltä: ne olivat villikameleita.

Päätimme varmuuden vuoksi kiertää järven eri puolelta kuin kamelit ja siirtää lounastaukoamme hieman pidemmälle iltapäivään. Kiipesimme rauhassa kohti Kharkhiraan satulaa, jonka oikealla puolella Kharkhiraan huippu kohosi 4 040 metriin, ja hieman kauempana vasemmalla siinsi Türgen, 4 029 metriä. Ylitimme illansuussa Kharkhiraan satulan ja päätimme leiriytyä aivan Kharkhiraa joen yläjuoksulle, josta avautui näkemä pitkälle laaksoon.

Emme olleet nähneet ihmisiä enää moneen päivään, ja alkoi tuntua siltä, että olimme todella kaukana kaikesta.

Seuraavana päivänä kävelimme Kharkhiraajoen alajuoksua pitkin. Lounastauon jälkeen näimme joentörmällä hassunnäköisen koiran. Onpa sillä takkuinen turkki, mietin. Samassa hetkessä ymmärrys iski tajuntaan: tuo eläin ei muuten ole koira, vaan ilmielävä susi!

Se tuijotti meitä ikuisuudelta tuntuvan hetken törmän päältä ennen kuin säntäsi piiloon. Hieman epätietoisina pohdimme, miten toimia. Jatkoimme rauhallisesti kävelyä alajuoksuun. Lähietäisyydeltä kuului ulvontaa. Olimme tainneet yllättää suden sen pesältä, ja raasu oli pelästynyt toden teolla.

Meitäkään ulvonta ei hymyilyttänyt, vaan kiihdytimme askelia. Kahvitauko saisi sinäkin päivänä odottaa.

Kymmenen kilometrin jälkeen päätimme leiriytyä. Toivoimme, että olimme susiemon mielestä riittävän etäisyyden päässä, eikä se seuraisi jälkiämme. Aamulla jatkoimme matkaa jälleen alajuoksuun. Meillä oli suden sijaan jo muuta ajateltavaa: tänä päivänä olisi ylitettävä ensimmäisen kerran Türgenin rinteiltä alas pauhaava joki, jossa sulamisvedet olivat vielä korkealla.

Ylitykseen kului useampi tunti, mutta löysimme lopulta kelvollisen paikan ylitykseen. Sen jälkeen edessä olisi enää puolitoista päivämatkaa Tarialanin kylään, joka olisi vaelluksemme päätepiste. Kävelimme iltapäivän kilpaa tummien myrskypilvien kanssa, mutta ne väistyivät illaksi.

Pystytimme telttamme tällä erää viimeisen kerran.

Seuraavana aamupäivänä törmäsimme ensin villihevosiin, jotka olivat juomatauolla joen toisella puolella. Sen jälkeen vastaan tuli muuttokuorma: paikallinen perhe oli pakannut koko omaisuutensa kamelien selkään. He olivat muuttamassa kesäksi ylemmäs laaksoon, missä karjalle riittäisi runsaasti heinää. Muuttokuorman vanassa seurasi pitkä jono lehmiä ja lampaita ja annoimme niille tilaa.

Päästyämme lähelle Kharkhiraa-joen suuta oli edessä vielä viimeisen koetus: Tarialanin kylä sijaitsi Kharkhiraa-joen eteläpuolella, ja meidän olisi ylitettävä vielä kertaalleen koko joki, joka tällä kohtaa oli jo levittäytynyt useiksi eri joenuomiksi. Etsiskelimme risteävien uomien joukosta sopivia paikkoja, kunnes muutaman tunnin uurastamisen jälkeen näimme lehmälauman samassa puuhassa: se oli tulossa joen yli päinvastaiseen suuntaan.

Noiden lehmien täytyy tietää, mistä on paras paikka mennä yli! huudahdin.

Otimme mallia lehmistä ja sorkkien jälkiä seuraten pääsimme joen yli varusteet kutakuinkin kuivina. Tarialanin kylä siinsi näköpiirissä.

Päästyämme kylään löysimme sieltä kyytimiehen, ja illansuussa olimme viimein takaisin Ulan Gomissa. Kymmenen päivän vaeltamisen jälkeen olimme tomuisia, väsyneitä mutta erinomaisen onnellisia: seikkailu Altailla oli ollut onnistunut ja yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista koskaan.