Aakenuksen mailla

02.03.2022 | Raija Hentman

Koronarajoitukset veivät pohjan kahdelta vaellussuunnitelmalta, mutta polte hiihtovaellukselle oli kova. Siis minne? Ylläksen seudun tuvilla tuskin olisi tungosta yöaikaan. Ja sitä paitsi sillä suunnalla olisi tukikohta käytössä vaelluksen alussa ja lopussa.

Onneksi matka ei ollut pitkä. Tottumatta taas ahkion kiskominen tuntui raskaalta, ja olihan vasta vaelluksen ensimmäinen päivä. Pyhäjärven sympaattinen autiotupa oli ensimmäinen etappi. Teltat nousivat rinteeseen.

Iltahiihtely Pyhäjärvellä tuotti iloisen yllätyksen: pilkkijä oli saanut kalaa jo yli oman tarpeen, joten iso ja pieni siika päätyivät iltapalapöytäämme. Tuvan takan kipinäsuojasta, keittistangosta ja halsterista syntyi loimutusviritelmä, eikä lopputuloksessa ollut moittimista.

Hämärtyvässä illassa tunnelma tuntui takan loimotuksessa erityiseltä. Vuonna 1940 rakennetun pikku kämpän tummuneet hirret olivat kuulleet monenlaisia tarinoita, alkaen sota-ajan kalastajista, jotka muonittivat alueen savottoja 50 verkon antamilla kalasaaliilla.

Moloslehdon porokämppään ei ole enää pääsyä.
 

Mikäpä oli lykkiessä leveää latukoneella tampattua uraa. Porokämpälle osoittavalta viitalta ei Moloslehtoon ollut enää kuin pari kilometriä, mutta rinnettä sai tarpoa tosissaan ylöspäin. Onneksi pohjalla kelkkajälki piti hangen pinnalla. Ison Molosjänkkän aukean laidalla Aakenustunturin valkea laki kohosi kilometrien mittaisena kaarena tummanpuhuvan kuusikkovyön yläpuolella.

Matala hirsitupa kyykötti kynttiläkuusten piirittämän pihasiljon reunassa. Tupaan oli astuttava nöyränä tai kumautti päänsä kipeästi matalaan oven kamanaan. Porokämppä oli rakennettu vuonna 1935, mutta lähellä sijainneen erotuspaikan historialla lienee mittaa paljon enemmän. Hiljaisessa illassa herkkäkorvainen voisi ehkä kuulla porokellojen kilkatuksen, koparoiden naksunan ja muinaisen erotusväen huudot.

Nurkan piisissä humisevat liekit valaisivat pientä tupaa ja sulattivat lunta kolmijalalla lepäävässä kattilassa. Valoa tarvittiin enemmän kuin nuotio antoi, sillä lumien kopistelussa hajonnut hiihtokengän pohja piti saada kursittua kokoon. Ja vielä lainamonot... Jäänaskalilla sai nakuteltua nahkakengän pitkään kärkeen kaksi reikää, joiden läpi onnistui sitten ujuttamaan ohutta rautalankaa. Lainakenkien kalvamat kantapäätkin piti paikata uudelleen.

Moloslehdon porokämppään ei ole enää pääsyä. Tupa on lukossa, ja uusi Aakenustupa tarjoaa yösijaa vaeltajille ylempänä rinteessä, lähellä puurajaa. Mutta miten kylmillään olevasta tuvasta tullaan pitämään huolta, ettei vanha maja, arvokas muistomerkki, lahoa niille sijoilleen?
 

Tampattujen valtateiden tahkoaminen ei oikein maistunut meille, joten oli mukavaa suksia omia latuja Tammituvalle. Puuston reunustama Ala-Molosjoen jyrkkäreunainen uoma virtasi avoimena, mutta Iso-Totovaaran ja Aakenuksen väliseen satulaan kapuavaa latupohjaa siitä pääsi yli vaivatta.

Tammituvan kamiinaan oli turha viritellä tulia, sillä lämpö nousi korkealle harjakaton taitteeseen, välikattoa kun ei ollut. Suunnittelijalla oli tainnut olla ajatuskatkos. Mutta oli siellä mukava evästellä. Villen kämpälle oli viisainta hiihtää samaa reittiä kuin kaikki muutkin.

Vaikka Villen kämppä oli rakennettu 1990-luvun alkupuolella, nurkassa komeili kamiinan sijaan hienosti tiilistä muurattu avotakka. Laveritilaa oli reilummin kuin edeltävissä kämpissä. Pihapiirin uusi iso huussi oli Metsähallituksen nykyistä mallia teräsverkkolattioineen, ja kotarakennus oli jo alullaan. Täälläkin lisämiljoonat alkoivat näkyä.

Naulasta toiseen viritetyt kuivatusnarut täyttyivät kosteista kamppeista, lumikattila oli ripustettu keittistankoon vesiä sulattelemaan, ja ruokapuuhat etenivät keittimien pöhistessä. Taivaalta oli alkanut putoilla isoja lumihiutaleita aina tihenevään tahtiin. Tuskinpa tässä suurta syntiä tehtiin, kun nautimme päiväkämpän lämmöstä ja suojasta yli yön.
 

Olipa kaunista! Pehmeä lumi kuorrutti maisemaa. Mutta auringonpaiste, plussalle nouseva lämpötila ja uusi lumi olivat huono yhdistelmä. Kova tuuli pöllytti hetkessä lumikoristeet puista. Mielimme taas omille laduille, ja suuntasimme Lainiojokeen laskevan Kellojoen matapenkkaisesta ja rauhallisesti virtaavasta kohdasta yli, sitten metsäsaarekkeiden poikki ja välistä Kellojänkkälle.

Ei ollut maisemissa moittimista: lännessä kohosi tummasta metsävyöstä Kesänki, sitten Lainiotunturin yrmy selänne ja sen takana Pyhätunturin matalampi laki. Mutta päivän porotuksesta huolimatta keliä ei voinut kehua. Hermo siinä meinasi toisilta mennä, kun pohjatilsat kasvoivat monisenttisiksi, eikä luistosta ollut tietoakaan. Ahkerasti kaavimme suksenpohjia ja lisäilimme silikonia ja muita ihmeaineita.

Karhukodan pihalla odottelimme edellisten evästelijöiden lähtöä. Siinä pohdimme samalla jäädäkö vai jatkaako Pyhäjärven kämpälle. Kipeät kantapäät ja takkalakelin uuvuttamat kintut olivat sitä mieltä, että jäädään, ja sehän sopi. Nyt ei tarvinnut lumia sulatella, sillä kodan vieressä runsasvetinen lähdelampi antoi vettä niin paljon, kuin sai ammennettua sieltä laiturin pätkän korkeuksista.

Se oli viisas päätös, sillä seuraavan päivän latu-uralla Lainion helmoissa oli sellaisia mäkiä, että vähin voimin olisi saanut hammasta purra. Vaan nytpä meitä siivitti perillä odottavat saunan löylyt ja lepopäivä. Oloksen tai Levin suuntaan voisi jatkaa seuraavalla yrittämällä näissä maisemissa.