Kilpisjärveltä länteen

04.11.2024 | Jouni Laaksonen

Kilpisjärveltä lähdetään yleensä vaellukselle koilliseen tai itään eli Haltille päin. Niin minäkin olen lukuisat kerrat tehnyt, ja nyt ihmettelen, miksen kymmeniin vuosiin ymmärtänyt lähteä länteen.

Viime kesänä patikoimme vaimoni kanssa puolet Kungsledenistä, Ruotsin kuulusta kuninkaanpolusta. Maisemat Kvikkjokkin ja Abiskon välillä olivat kertakaikkisen upeita ja vaellus oli erinomaisen onnistunut. Kuitenkin loppua kohden väkimäärä reitillä alkoi tuntua liiankin paljolta. Vastaan tuli joka päivä toista sataa vaeltajaa, joten hej:tä sai olla huikkaamassa tuon tuostakin.

Jatkoimme Abiskosta junalla ja busseilla Narvikin ja Tromssan kautta Kilpisjärvelle, josta lähdimme tutustumaan Bárráksen ja Pältsan maisemiin. Tämä oli loistava päätös kesän Skandinavian-retkeilyille. Vaikka kuljimme pääosin Kalottireittiä pitkin, muita retkeilijöitä näimme vain pari päivää kohden, ja silti jyrkkäpiirteinen vuoristomaisema ja tunturikasvien kukkaloisto olivat lähes yhtä komeita kuin Kungsledenillä.

Kukkakaunotarten kuvaaminen alkoi heti Mallan luonnonpuistossa. Osuudella tieltä Kitsiputoukselle ei kasva mainittavia tunturikasveja, mutta putouksen jälkeen on vaikka mitä: pohjansinivalvattia, kultarikkoa, kirkiruohoa, tunturikallioista, -härkkiä ja -ängelmää.

Myöhemmin Norjan ja Ruotsin puolella tallensimme kameroihimme myös jää- ja lumileinikkiä, sinirikkoa, liekovarpiota, ruusujuurta, tunturikatkeroa ja kellosinilatvaa.

Söimme lounaan Kuohkimajärven autiotuvalla ja jatkoimme sitten punaisella merkittyä norjalaisten reittiä telttailemaan Golddajávrin luoteispuoliselle tasaiselle tunturikankaalle. Terävähuippuinen Bárras-tunturi hallitsi telttanäkymäämme. Tunturin keskellä oli näyttävä pilvivyö, eli alarinteet sekä huippunipukka näkyivät.

 

Gappohytta on rakennettu todelliselle maisemapaikalle.

Norjalaisten tunturituvat ovat kodikkaita sohvallisine ja kirjahyllyllisine olohuoneineen, mutta tällä kertaa emme kaivanneet niitä yösijoiksemme. Gappohyttalla oli silti mukavaa, että mukana oli DNT-avain. Ilman avainta tuvalla ei olisi päässyt huussiin. Kävimme samalla syömässä lounaan kämpässä ja maksoimme päiväkäyntimaksun.

Gappohytta on rakennettu todelliselle maisemapaikalle. Luoteessa on Norjan Bárrás ja etelässä Ruotsin Pältsa. Kumpikin kohoaa reiluun 1400 metriin.

Pystytimme telttamme Pältsan luoteisjuurelle Njearrejávrille. Illalla saimme ihmetellä Pältsan lakialueen todella terävää koillisreunaa, mutta aamulla koko tunturista ei näkynyt häivähdystäkään.

Norjalaisten yleensä luotettava sääpalvelu yr.no veikkasi sään selkenevän, joten tihkusateesta ja maassa makaavasta paksusta pilviverhosta huolimatta päätimme jatkaa Isdaleniin. Jospa pilvet tosiaan päivän mittaan hälvenisivät ja pääsisimme näkemään jäätiköitä.

Toive ei toteutunut. Päivä oli vilakka: kuoritakki, huppu ja hanskat olivat tarpeen rivakasta kävelystä huolimatta. Kävimme Isdalenissa paikassa, jossa kartan mukaan olimme sen järven rannassa, jonka toisella puolen jäätikkö olisi. Näimme kuitenkin pelkkää harmautta. Mutta mikäpä siinä, tänne tulee mielikseen toistekin!

Palasimme Kalottireittiä Njearreláhkuun, mutta sitten lähdimme omille poluillemme. Pilviharso oheni hieman ja näimme kiirunan, kuikan, pari tunturikihua ja paljon kapustarintoja.

Tunturinummea oli helppo astella Pältsan ja Másealvárrin välisessä laaksossa. Pystytimme telttamme jälleen Pältsan juurelle, tällä kertaa vain eri tyvelle.

Viimeisenä päivänä suunnistimme Gappohyttan ja Pältsastuganin väliselle reitille. Tällä osuudella reitti kulkee lähes koko matkan huiman korkean ja jyrkän harjun lakea pitkin. Puuttomassa tunturimaastossa pitkä harjunsuikero on todella näyttävä.

Pältsan tuvalla on peräti sauna, joten reissun hiet voisi halutessaan pestä pois. Meille riitti tällä kertaa muutaman valokuvan ottaminen. Jatkoimme teemamme mukaisesti: omassa rauhassa.

Korkeammalle tunturiin kavuttuamme pilvet kaikkosivat, vuorokauden myöhässä siihen nähden, mitä ennusteet povasivat. Saimme mahtavan kruunun vaellukselle, kun pidimme pitkän evästelytauon tunturijärven töyräällä. Taivas ja järvi hohtivat sinisinä ja taustalla kohoili Norjan lumilaikkuisten vuorien vyö. Aurinko lämmitti ja tuulenviri piti itikat poissa. Aivan täydellistä.

 

Jatkoimme teemamme mukaisesti: omassa rauhassa.

Osuus Pältsan tuvalta Koltalahteen oli maastoltaan rankempaa kuin muu tähänastinen. Jyrkkää ylä- ja alamäkeä oli paljon. Kun aurinkokin lämmitti, takit täytyi pakata rinkkoihin.

Täysin puuttomassa tunturissa viettämiemme päivien jälkeen Kilpisjärven rantaan tunturikoivikon halki laskeutuva polku tuntui kovin vehreältä ja rehevältä. Järven yli matkasimme Maria-laivalla Kilpisjärven kylälle, josta pääsimme kotimatkalle linja-autolla.

Sekä Pältsastuganilla että Goldahyttalla tuvan seinällä on Kalottireitin kyltti. Lieneekö Goldan ja Gappon kautta kulkeva reitti vähemmän virallinen Kalottireitin haara, sillä sanallisissa Kalottireitin reittikuvauksissa ohjataan yleensä kulkemaan Kilpisjärveltä Pältsastuganin kautta Rostahyttalle.

Patikoimme pientä oikaisuamme lukuun ottamatta koko ajan hyvin merkittyä retkeilyreittiä pitkin. Tällä neljän päivän telttaturneella oli mittaa noin 75 kilometriä.

Toisaalta 80–90-kilometrisen vaelluksen voisi tehdä koko ajan reittiä tallaten ja joka yön kämpässä nukkuen. Isdalenista jatkettaisiin tällöin Rostahyttalle, josta käännyttäisiin Pältsan kaakkoispuolitse Pältsastuganille.

Näin mahtavissa vuoristomaisemissa kulkevaa reittiä ei Suomessa ole. Mutta Suomesta, ja peräti suoraan linja-auton kyydistä, voi lähteä tällaiselle rengasreitille.